Cafe latte - olkaa hyvä!

Olkaa hyvä 😊

Just ehdin sen nähdä, sitten tuli halla ja vei sen. En ehtinyt peittää sitä, kun lluulin, ettei vielä ole yöpakkasia meillä. Väärin luulin. Vaan ei haittaa. Olimme jo päättäneet, että näitä joriinin juuria emme laita talvehtimaan emmekä istuta ensi keväänä uudelleen. Tuo paikka saa ensi kesäksi uudet kesäkukat. 

Mutta vieläköhän ne juuret olisi elossa, adoptoisikohan Äitirakas nekin, niin kuin kaupunkipöllötkin. Täytyypä kysyä. 

Pistäydyin toissa viikolla kaupungissa. Ystäväni Riesa tahtoi viettää aikaa kanssani. Meillä oli toooosi kivaa iskuporakoneen, vasaran ja muiden työkalujen kanssa. Onneksi Oikea Ystävä tien toiselta puolelta oli joka kerta paikalla, kun Riesakin. 

Edelleen olen sitä mieltä, että kaupunki on parhaimmillaan silloin, kun se näkyy auton taustapeilistä. Vaan silti aion mennä sinne loppuviikosta. Jokaisella meistä kun on omat vikansa pääkopassa. Mulla tuo "menen kaupunkiin, vaikka koti maalla on paras paikka". 

Tänä aamuna "aamukahvitorkut" (Sus', nyt hiljaa ja luet oikein, TORKUT), keskeytyi oven paukutukseen. Tiedossa siis melko varmasti kakkosaamukahvit. Bingo! 

Sen tietää siitä, että oveen paukutetaan ovikellon soiton sijaan. Kuulumiset vaihdettiin pihalla - vaikkei pöytä-penkki -setti olekaan vielä paikallaan; ensi kesänä sitten. Koska aurinko paistoi, oli pihakiville ilmestynyt auringonpalvojia:

Se mikä etana-etana-näytä-sarves -laji tämä on, ei selvinnyt, sillä googlesta löytyi vain ukkoetanoita ja espanjansiruetanoita ja tämä ei oikein sopinut joukkoon. Kokoa näillä oli nimittäin noin tulitikun verran. Noiden jälkiä ne muuten varmaan oli eilen aamulla yhdellä kivellä kun katselin. Kumpikaan ei ollut käynyt ulkona, mutta yhdellä kivellä oli selvästi märkä "jalanjälki".

Vielä ennen kuin lopetan tämän höpinän, palaan ihan alkuperäiseen bloggailuun. Sukkapuikot on taas ruvenneet pysymään kädessä ja olen saanut jotain aikaiseksi.  Puhelimen vaihtuessa yksi kuva ihan perussukista hävisi, mutta tämä on onneksi tässä, koska nämä vasta valmistuivat

"Päkä päkä mustapää

onko sulla myytävää?

Onhan mulla villoja,

kolme pulskaa pussia:

yhden myyn ukolle,

yhden ukon akalle,

yhden pojannappulalle,

jos hän ehtii hakea."

Nämä Late Lammas -sukat pyysi Myyntisirkkusparini kutomaan pienelle pojanpojalleen ja pitää kuulemma viedä itse perille. Olen järjestellyt kyytiä isolle kirkolle, sillä siitä hyvästä, että lähden näitä sinne viemään saan iki-ihania KORVAPUUSTEJA! Tunnen tuoksun jo nenässäni, nam! 

Kahden vuoden takainen Myyntisirkkusreissu on muuten jäänyt kesken, huomasin tässä päivänä muutamana. Koetan muistella reissua ja jos mitään muistan/muistetaan niin kirjoittelen sen loppuun. Katsotaan kuinka käy. 

Nyt nukkumaan, kehottaa

YOUNG LADY 😏😉

Perunalive ja muuta tosi-(tv)elämää

 Minusta ei oo lyhyesti asioita selvittämään, mutta yritän kuitenkin ;) TV:ssähän on taas alkanut muiden tosi-tv -ohjelmien rinnalle Big Brother ja - pahoittelut teille jotka siitä pidätte ja sitä seuraatte - se on yksi niistä vihonviimeisistä ohjelmista joita meidän matolaatikosta katsotaan. 
Ennen ohjelman alkamista sitä mainostettiin useammallakin eri mainoksella ja yksi niistä oli sellainen, jossa nuorehko mies katsoo kannettavalta "Perunaliveä" - vrt. norppalive, kalasääskilive ym. Ja mikä oli ilo hänellä, kun ikkunan taakse tuli kuumailmapallo, jossa BB-juontajat kertoivat, että KOHTA SE ALKAA! 
Jos meillä olisi pakko valita noista kahdesta ohjelmasta, niin katselisimme Perunaliveä; miten peruna hyvässä kellarissa talvehtii, keväällä sitten alkaa itämään, kylvetään maahan ja miten se kasvaa ja lopulta päätyy lautaselle syötäväksi ja sato taas kellariin jne.
Samalla kun odotamme kotimaista elokuvaa PERUNA nähtäväksi televisiossa sitten joskus. 

Tunnustan: meidän perunat jääkaapissa oli kasvattaneet oikein kunnon idut, hyvä ettei ne jo luikerrelleet vihanneslaatikosta ulos. Nolottaa. Vein ne pois.
Samoin muutaman kananmunan. Olivat olleet jääkaapissa niin kauan, etten uskonutkaan niiden olevan käyttökelpoisia. Olen joskus 13-14 ikäisenä ollut lähellä kun kananmunaheittokisassa toinen kilpailija sai päälleen mädän kananmunan. Se haju tulee muistoista nenään vieläkin, se on kammottava. 
Nolottaa ne munatkin. Meidän periaatteena on, ettei hävikkiruokaa synny. Ruokaa ostetaan tarpeeseen tai jos ostetaan kerralla enemmän, se säilötään pakastimeen. 

Perjantai oli hieno päivä. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta ja oli juuri sellainen lämmin päivä kuin kesäpäivien pitäisi olla. 
"Aamukahvitorkut" keskeytyivät ovikellon soittoon, kumpikin ponkaisi ylös pöllämystyneenä. Meillä ei yleensä kukaan soita ovikelloa vaan kolkuttaa oveen - tai ikkunaan. 
Mursu meni ovelle ja pihalla oli vanha pappa kahden kepin kanssa. Nyt uskallan sanoa vanha, sillä ikää oli varmaankin lähemmäs 90 vuotta. Autolla hän oli tullut, mutta oli jättänyt autonsa tuohon maantien laitaan. Ongelmana hänellä oli kannettava tietokone, joka oli lakannut toimimasta. Hän muisti, että olisi joskus aikaisemminkin saanut apua tästä talosta tietokoneongelmaansa, mutta.. erehtyi kyllä talosta. Hetken aikaa pohdittiin, mistä apua voisi saada, mutta kun ei mekään tiedetty eikä heti hoksattu, niin Mursu lupasi lähteä katsomaan konetta. Vaan papallapa olikin kone mukanaan, joten pyydettiin hänet meille sisälle. Yritettiin selvittää mikä olisi koneessa vikana; luultavasti joku automaattipäivitys jäänyt keskeneräiseksi. Vaan kun koneessa oli tämä kuva semmoinen 1 cm x 2cm eikä siitä saanut mitään selvää. Ei saatu suuremmaksi millään. 
Poika ei vastannut puhelimeen. Hmmm... Onneksi on lisää näppäriä nuoria miehiä joille soittaa, ja hänen etsiessään neuvoa soitti Poikakin. Kaksi nuorta miestä yrittää etsiä neuvoa samalla kun me - tadaa keksitään ainoa "kalkkisten" keino: onhan meillä suurennuslasi! :) No, ei auttanut suurennuslasi, eikä löytäneet konstia nuoret miehetkään. Pakko oli lähettää pappa koneineen tuonne isommalle kylälle. Toivottavasti hän löysi sieltä apua ja sai koneen toimimaan.

"Aamukahvitorkkujen" keskeydyttyä päätettiin lähteä kauppareissulle ja koska oli niin hieno keli, reissu kesti taas tavallista pidempään. Joutsenia, kurkia, taas uusia taloja ja latoja mitä ei kesällä puiden lehtien takaa oltu nähty.
Kun päästiin kotiin, tutkittiin jälkiä pihalla. Onko meistä tulossa ihan oikeita maalaisia? "Onkos tuota luutaa joku siirtänyt?", "Olikos tuo harava tuossa kun lähdettiin, onko täällä käynyt joku?" No meillä oli käynyt traktori ja kärry hakemassa neljännen kuorman rankoja pari viikkoa sitten kaadettujen puiden jäljiltä. Nyt alkaa olla jäljet siivottu siltä osin - jäljellä on sitten pihan laittoa ja sellaista, kukkapenkki kärsi aikalailla, mutta parempi niin. Jos kerran on kovia tuulia luvattu, niin kärsinyt kukkapenkki on pientä sen rinnalla, että toinen tai pahimmassa tapauksessa molemmat koivut olisi kaatuneet meidän punaisen tuvan päälle. 

Katuvaloa ei muuten ole vielä käyty korjaamassa. Oltiin aivan liian optimistisia Mursun kanssa, kummankin arvaus sen toimimispäiväksi meni ihan hutiin. 

Tiedättekö muuten mikä on ainakin yhtä säälittävää kuin omaan sylkeensä "tukehtuminen"? Se, kun valvoo koko yön oman kuorsauksensa takia. Ja toinen nukkuu vieressä tyytyväisenä, eikä muka ole kuullut mitään, kun aamulla kysyt. 

Ettei päivitys ihan ilman kuvaa jäisi, niin tässä jotain lähes ennen näkemätöntä. Edellisestä kerrasta on ainakin kymmenen vuotta, ellei enemmänkin. LEIVOIN. Tästä piti tulla Mokkapaloja piirakkavuossa, mutta siinä vaiheessa kun olin aloittamassa kuorrutteen tekemistä, huomasin, ettei ole perunajauhoja. Mutta oli suklaamousse -jauhetta. Ja vasta silloin kun tämä lehmän läjältä näyttävä piirakka oli syötävänä, tajusin, että olisin voinut korvata perunajauhot sillä suklaamousse -jauheella. Mutta hyvää se oli näinkin, vaikka ulkonäkö kuvassa on sitä mitä on. NAM.

Onko ikä sittenkään vain numeroita?

"Asioilla on tapana järjestyä - tavalla tai toisella."

Tuo on ollut mottoni, voimalauseeni, vuosikymmeniä. Ja uskon siihen edelleenkin. Asiat järjestyvät kyllä, kun uskot niin. Ja kun vielä tarkistat oman asenteesi. 

Soitin viikko sitten pankin asiakaspalveluun, halusin varata ihan henkilökohtaisen käyntiajan omaan konttoriini. Tai siis eihän se mun konttori ole vaan sen pankin, mutta siis sinne missä ollaan aina asioitu. Puheluun vastasi ystävällinen nuorehko mies ja yritti etsiä vapaata aikaa, kiire kun ei ollut. Jostain syystä hän ei onnistunut varaamaan aikaa vaan pahoitellen kysyi, pystyisinkö tekemään sen itse netissä. Totta kai, eipä tuo nyt suuri vaiva olisi. Kerroin kuitenkin lyhyesti mistä oli kysymys ja kysyin, miten tulisi menetellä; mitä tarvitsemme mukaan tapaamiseen. 

"No kuule, minäkin voin sen asian tästä hoitaa, laitan viestillä ohjeet verkkopankkiin ja kun vastaat viestiin, niin asia lähtee etenemään." 

Palvelu oli ystävällistä ja nopeaa; kahdessa päivässä asia oli hoidettu ja nyt ollaan kaikki tyytyväisiä: minä, Mursu ja pankki. Ja varmaan Oskarikin, kun häntä ystävällisesti kiitin hyvästä palvelusta. 

Mitäkö otsikolla sitten on taas tekemistä yhtään minkään kanssa? Kaikenlaista. Tätini, jonka kanssa on ennen tätä-jonka-nimeä-en-lausu, pidetty maailmanparannussessioita, soitti viime viikolla. Puheeksi tuli hänen lapsenlapsensa, jotka ovat kasvaneet niin, että ensimmäinen pääsi jo ripille. Vaikka vasta oli ihan pieni ja laskiaisriehasta lähtiessään kuiskasi korvaani "kiva kun sä olit täällä".  Siinä sitten pohdittiin puhelimessa, että kai tässä on ruvettava uskomaan, että ikää tulee, ei se muu auta. Huokaus. 

Illalla Siskorakas soitti videopuhelun. Tuleva Lääkäri, (4 v.), tuli kysymään "oletko sinä mummo", " "kuka sinä olet". Ja sitten: "HELLO YOUNG LADY! I LOVE YOUR GLASSES" 💗💗

Young lady! Nuorruin hetkessä ainakin viisi vuotta ja tuosta tuli mun uusi voimalauseeni! 

Tässä reilun viikon aikanakin sitä on jo tarvittu, mutta kun sen muistaa, ei voi muuta kuin hymyillä ja unohtaa kaiken ikävän.

Ja kyllä, ikä on muutakin kuin vain numeroita. En tarkoita negatiivisia asioita, vaikka tottahan niitäkin on. 

Ikä saa muistelemaan erilaisia asioita. Muistelitko esim. 20 vuotta sitten, millainen oli oma lapsuutesi? Kuinka paljon edes muistit asioita lapsuudestasi? Meillä ainakin enemmänkin muisteltiin Pojan lapsuutta; naurettiin niille hassuille ja kummallisille jutuille. Naamasaukoille ja muniiteille, jotka saivat ihmiset hämmentymään.

Nyt kun ajellaan käymään kaupungissa ja ajetaan mummolan ohi, käännyn joka kerta katsomaan sitä, vaikkei se enää edes kunnolla näy, eikä ole ainakaan pariin kymmeneen vuoteen ollut suvun hallussa. Muistoja tulee mieleen kuitenkin. Mitä leikittiin, miten kitkettiin porkkanamaata, mitä syötiin... Kesällä paistoi aina aurinko. Mummon kanssa käytiin lypsämässä lehmiä - vaikken koskaan niitä oppinutkaan lypsämään. Miltä maistuu lypsylämmin maito? Entä itse kirnuttu voi? Miten vähän vanhemmat sedät huijasivat mut hoitamaan voin kirnuamisen loppupuolen, sen raskaimman osuuden, ennen kuin mummo tai joku muu sitten hoiti loppuun asti. 

Miten joulun alla käytiin maistelemassa piparitaikinaa salassa ja luultiin, ettei kukaan huomaa.

On muistoja Mursullakin.

Miten meidät on kasvatettu ja miten olemme sieltä poimineet opit ja ohjeet, joilla olemme kasvattaneet Pojan. Omillaan pärjäävän, jota katsellessa huomaa, että emme enää olekaan ihan
nuoria. 

Saatiin Äitirakkaalta ja Tunturiruipelolta lahja pimeisiin syysiltoihin. Tätä ei tuuli kaada eikä vie, painaa nimittäin ihan tolkuttomasti.  Ja ei, keskellä ei muffinsia, vaikka siltä vähän näyttääkin, vaan sellainen iso ulkotuli. 

Koittakaas taas pärjäillä; ja jos joku löytää mistä ja milloin se perunalive tulee, mitä telkkarissa mainostettiin, niin kertokaa. Katselisin mieluummin sitä kuin noita muita tosi tv -ohjelmia.