Ensin paljon muuta. Viikko meni rattoisasti ja yllättävän nopeasti. Mursua tietysti oli ikävä ja teitä.
Toiveikkaana olin ottanut tabletin mukaani, mutta sillä mitään tehnyt, ei edes sitä vertaa kuin puhelimella.
Mutta kaikenlaista sitä ehtii viikon aikana tapahtumaan - ja jo ennen kuin pääsee kunnolla matkaankaan. Tällä kertaa otin ystäväni Oscarin mukaan, ihan vain sen takia, kun tiesin etukäteen, että minua taas riepotellaan siellä ja täällä.
En ollut sen kauempana kuin Isolla Kirkolla ja pahoittelen siellä asuvat ystävät, etten tälläkään kertaa ottanut teihin yhteyttä, mutta "seli-seli": a) edellisestä käynnistä oli pitkä aika, b) tiesin teillä muilla olevan kullakin yhtä ja toista tekemistä ja menoa ja c) Riesa oli viime ajat pitänyt sitä omaa elämäänsä enkä halunnut minua ja sitä teidän riesaksi.
Aiheesta, että pidän Täti Tomeran kotia tukikohtana ja tapaan teitä ystäviä, oli puhetta ja hän ei ollut lainkaan sitä vastaan. Tomera ja menevä ja tekevä kun on, niin keksii kyllä tekemistä siksi aikaa. Nooou problem siis, tulevaisuus on siis turvattu.
Ja olitte kyllä kaikki mielessäni 🤗🤗
Matka Isolle Kirkolle alkoi käynnillä kirjastossa. Varauksiahan oli melkoinen läjä ja ensimmäisen nouto tuli sopivasti niin, että kirjan saattoi noutaa menomatkalla, ettei se palaudu. Miten tulikin etiäinen, että kävin kirjaston nettisivuilla: seuraava kirja on matkalla noutopaikkaan. Damn.
Asioilla on tapana kuitenkin selvitä kysymällä, niin nytkin: jos kirjasta ei ole varausta, voidaan sitä minun varausta ehkä pidentää päivällä tai parilla. 😊
Minun tuurilla onnistuin sisäistämään itseni siihen lyheen junaan ovesta, josta vaunun varsinaisille istumapaikoille piti nousta portaita pitkin - loistavaa! Reppu, kassi ja Oscar. (Niin, Oscar on siis rollaattori, jonka sain käyttööni korona-aikaan kun selviteltiin huimaukseni syytä ja pystyssä pysymiseni oli niin ja näin. "Onni on pieni koti -seinä on aina lähellä 😄". En ole luopunut Oscarista, sillä sen kanssa on turvallista liikkua, kun Riesa elvistelee)
Jäin siis siihen junan eteiseen, vai mikä se on, jossa oli jo yhden lastenrattaat ja polkupyörä. Hyvin mahduin, ja oli siinä kova penkkikin. Pehmusteet on omasta takaa, ei hätää.
Viestit Mursulle ja Täti Tomeralle: Olen junassa. Itse sain viestin kirjastosta "Varaamanne kirja..." Voi vihne! Viimeinen noutopäivä 14.8. enkä ollut varma, olenko vielä tänään tulossa. Vaan ei hätää - seriffi uljas tää... Soitin kirjastoon, kuten oli juuri paria tuntia aikaisemmin jutellut ja kysyin, että no onko tästä kirjasta varauksia, vai voisiko tämän noutopäiväksi siirtää perjantain.
Ja olisiko Pöllön tuuria, jos ei kuulokojeista loppuisi paristot JUST silloin 😭😭 Pöllön korvat pois korvista, patterikotelot auki että bluetooth katkeaa ja voin puhua ns. normaalisti. KUKA MUU MUKA? Asia kuitenkin selvisi, varausaikaa pystyi jatkamaan.
KIRJASTO ON YKKÖNEN!
Ja sitten tietenkin turaan kuulokojeisiin uudet paristot paikalleen, että voin loppumatkan kuunnella kirjaa, ettei tarvitse kuunnella puhelimeen kaiuttimien kautta kilpaa puhuvien ihmisten puheluita. Järkyttävä kakofonia! (Väliovet olivat auki, minä jumissa siellä rattaiden, fillarin ja Oscarin takana 😂)
Tässä kohtaa kysyn: kuinka paljon nainen tarvitsee tavaraa viikon sukulaisreissulle? Varsinkin, kun tietää, että siellä on pesukone. Ei ollut mukana pyyhkeitä, lakanoita, ei hiustenlaittovälineitä - kun kaikki oli jo paikan päällä. Minä vaan kysyn.
(Apotti, minä tiedän, että odotat Elvistä, mutta joudut odottamaan vielä 😉🥰)
Täti Tomera on energiapakkaus ja auttaa apua tarvitsevia ❤️ Nyt avuntarvitsijoiden listalla oli Vilma ja hänen emäntänsä, joka oli loukannut itsensä. Siis Vilma tarvitsi kaveria, koska ei oikein muuten olisi päässyt lenkille.
Vilma on 15-vuotias ikäneito, karkeakarvainen mäyräkoira. Siskonsa Helmi on joitakin kuukausia sitten juossut sateenkaarisillalle ja Vilma on jäänyt yksin, mutta on jaksanut kuitenkin olla reipas, rodulleen tyypillisiä vaivoja lukuun ottamatta. Vilma kävi joka aamu tervehtimässä minuakin - tuttavuutta tehtiin varpaiden näykkimisellä, mutta se jäi yhteen kertaan, kun sanoin, että ne on minun varpaat ja niitä EI syödä. Mutta perjantaiaamu - kaikki meni pieleen ja oli mennä ihan lopullisesti pieleen.
Minä "siivosin" puhelinta ja olin juuri käynnistämässä sitä uudelleen kun Täti soittaa. Puhelu katkesi. Tiesin, että joku ongelma on hänellä, mutta kun en saanut vastattua, hän säikähtää, että minulla on hätä ja kesken kaiken lähtee katsomaan minua. Ei onneksi kuitenkaan niin, vaan odotti ja sain hetken päästä soitettua hänelle: Vilmalla on hätä. Kotiovella Vilmalta oli pettänyt takajalat eikä se päässyt ilman apua sisälle. Otsa oli tulikuuma. Onneksi emännän tytär oli paikalla ja eläinlääkäriinkin saatiin yhteys. Olimme kaikki todella huolissamme, mutta iltapäivällä Vilma oli taas jo oma iloinen itsensä ja kävi vielä monena aamuna minuakin katsomassa.
Pian Vilma varmaan lähtee Helmi-siskon luo, mutta hetken vielä sai lisäaikaa emännän kanssa - hän tietää kyllä, että Vilman on aika jo lähteä muille maille.
Mutta miten voikaan päivässä, kahdessa pieni höpsö karvakorva tehdä tuollaisen vaikutuksen, että itku tuli, vaikka on periaatteessa tuntematon. Taidan olla höperömpi kuin uskoinkaan... 🫣
Ennen tätä draamaa oli yrittänyt tavoitella meidän nuohoojaa ja hänen kanssaan sitten kaupassa soittelimme ristiin moneen kertaan, ennen kuin lopulta saimme yhteyden. Varmistin vain, että miten on nuohouksen kanssa, kun ei puuhellaa ole käytetty pariin vuoteen. Vastaus oli selvä ja yksinkertainen: kun edellisestä nuohouksesta on niin pitkä aika, on paikat (kyse on siis edelleen puuhellasta ja savupiipusta) hyvä tarkistaa, ennen kuin lähtee tulitikkuja lainaamaan.
Chim chiminey chim chiminey chim chim cher-ee.. 🎶🎶
Kauppareissuthan on meillä aina "tapauksia", niin nytkin. Täti istutti minut penkille ja käski olla paikallaan, ei sentään onneksi hiljaa. Penkin vieressä nimittäin seisoi vanhahko herrasmies ja luulin tuupanneeni häntä Oscarilla. Joten pyysin anteeksi. Ja siitähän se sitten lähti, juttu. Ja sitä meillä riitti. Hän kertoi vaimonsa olevan ostoksilla (Citymarketissa) ja hän siinä odotteli. Heillä oli kuulemma ollut jo vuosia heille sopiva työnjako: vaimo tykkää hypistellä kaikenlaisia tavaroita ja hän puolestaan tekisi ostokset ripeästi ja lähtisi ulos. Siispä vaimo saa mennä rauhassa kauppaan ja hän jää kassojen luo odottelemaan ja katselemaan ihmisiä. Ja näemmä juttelemaankin. Työnjako on toiminut hyvin. Ovat olleet naimisissa jo 50 vuotta -kerroin meidän Mursun kanssa olevan tulossa hyvää vauhtia perässä ja että meillä on välillä vähän sama työnjako. (Tosin minäkin mielelläni vain kävelen kaupan läpi ja teen ostokset, ilman hypistelyä).
Keskustelusta jäi mukava ja iloinen mieli.
Sen jälkeen suunnistimme kahvilaan - koska olin unohtanut ostaa itselleni pillimehun ja oli jano. Kahvilassa oli oikein mukava nuori mies kassalla, mutta minä olin siinä vaiheessa puhki poikki ja janoinen joten otin vesilasini ja etsin paikan johon sain Oscarin parkkiin. Kaikki muu tuli perässä - sitten kun Täti oli saanut oman historiansa selvitettyä 😄😉 Ihanan suuri korvapuusti tuotiin pöytään saatesanojen "Täällä saa istua vaikka koko päivän" kera ja lisäyksensä vielä, että vettä saa juoda niin paljon kuin haluatte. Eli ei ostopakkoa!
Mitä? Liian yksityiskohtainen tarina? Ei voi mitään, tämmöinen on Pöllön reissu, jolla ei sattunut YHTÄÄN MITÄÄN. Ei koskaan satu eikä tapahdu. Ei varsinkaan silloin, kun olen Täti Tomeran luona. Siellä vain sisällä sohvalla istutaan hiljaa, sukkia kudotaan ja kotimaisia elokuvia (jotka toki on viihdyttäviä) katsellaan.
Täti on kova liikkumaan ja hän liikuttaa myös minua, siis ihan konkreettisesti. Mikä on tietysti ihan positiivista. Nyt Tädin liikuttajana oli Vilma, joten minä sain vähän laiskotellakin....
Lauantaina oli kuitenkin niin hieno ilma, että iltapäivällä lähdettiin kävelylle.
Istuskeltiin puistossa ja katseltiin muita siellä kulkijoita.
Oli kävelijöitä, pyöräilijöitä, juoksijoita, hölkkääjiä, pieniä ja isoja..
Ja tämä mystinen "musta aukko" - minne se oikein vie?
Ennen kuin selvisi, mihin tuo musta aukko puiden keskellä vei, katselimme tietenkin pilviä. Ei pilviä paljon ollut ja niillä oli kova kiire. Tämän kultakalan ehdin kuitenkin ikuistaa - tai mikä lie piraija.
Ja sitten: "Tuolla on Elvis!" huudahti Täti. "Heilutetaanko?" Ennen kuin ehdin sanoa juuta eli jaata, hän oli jo heiluttanut ja Elvis oli tulossa meitä kohti. Ja siihen hän istui penkille meidän väliimme.
Esitteli itsensä ja minä itseni ja sitten sitä juttua riittikin. Kunnes hän kutsui itsensä kahville Tädin terassille: "Jos käyn ostamassa meille pullaa, niin voinko tulla teidän kanssa kahville?" Ja huis vain, sinne hävisi. Tokihan Täti luvan antoi, ei siis noin vain lähtenyt ja luvannut palata.
Sillä aikaa me lähdimme tutustumaan mustaan aukkoon - joka vei kerrostaloalueelle! Upea puisto ja upea metsikkö joka kätki taakseen kerrostalot. Elvistä odotellessamme vaihdoimme penkkiä, tapasimme muita tuttuja (ei minun) ja höpöttelimme.
Elvis. Mursun ikäinen ja AIVAN Elviksen näköinen mies. Ei kantasuomalainen, mutta suomalainen ex-vaimo hänellä on. Tehnyt hiusmallin töitä ja Elvis -keikkoja. Mukava, ystävällinen, kohtelias, puhelias - mitä vielä? Nimmarin unohdin pyytää, nyt vasta tajusin 🫣 Enkä ottanut selfietäkään hänen kanssaan todisteeksi. Mutta kyllä, olen tavannut Elviksen!
Jätän lopun tarinan toiseen päivitykseen, ettehän te jaksa lukeakaan.
Riesa pysyi poissa, vaikka "jouduin" kävelemään enemmän kuin tavallisesti. Hyvä niin. Eli vanha jakso pätee edelleenkin; pari viikkoa se taas riekkui ja kiusasi ketutukseen asti ja nyt (koputan puuuta) näyttää helpottaneen = harventuneen.
.jpg)
