Tammikuu: haastekuu, lukukuu, kukkurukuu...

Niin se vilahti vuoden ensimmäinen kuukausi, huomenna ei jouluun ole enää kuin YHDEKSÄN kokonaista kuukautta! Ajatelkaa, miten nopeasti aika meneekään, kohta pitää ruveta tekemään joulusiivousta ja hankkimaan joululahjoja ja ja ja... 😉

No, katsellaan nyt ensin vaikka mitä tämä tammikuu pitikään sisällään. Ja mitähän se tuleman pitää? Repolainen heitti meille heitti vuoden alussa uuden haasteen BINGON!
Kävin tässä viime metreillä vielä tarkistamaan säännöt ja ohjeetkin - minähän olen niitä venyttänyt suuntaan jos toiseenkin ja vielä vähän enemmänkin. 
Ette arvaa mitä vielä tänäänkin etsin, millä olisin voinut maalata, ihan itse? KYNSILAKKOJA 😂 Niitä nimittäin oli jossain vaiheessa varmaan reilu parikymmentä, mutta kun ei ollut kynsiä mitä lakata. Eipä ollut niitäkään enää, olin vienyt nekin jo kaatikselle. Mutta kuinkas ollakaan, sääntöjähän sai kuin saikin oikein venyttämällä venyttää. 

Tämän siis laittaisin sinne viimeisen ruutuun, jossa ei ole ruksia eli MAALATA: 

Laitoin varoilta kaksi maalausta. Jos ei ne kelpaa bingoon, niin näytänpä ne teille kuitenkin. Alemman olen täällä joskus esitellytkin.

Ylemmät linnut ovat Isäni koulussa piirtämiä ja maalaamia. En tiennyt, että hänellä oli tällainen taito, ennen kuin hänen poisnukkumisensa jälkeen sain nipun hänen kouluaikaisiaan piirustuksiaan. 
Minä en ole, ihan oikeasti, hänen taitoaan perinyt. 

Alempi kuva on Miniäni maalama kuva meidän koirasta 💕 Kuva on vähän epäselvä, kun on kehyksissä ja maalaus on lasin takana. 

Näillä siis ruksaan sen viimeisen tyhjän kohdan bingosta ja sain kolme bingoa vaakaan, kolme pystyyn ja kaksi kummastakin kulmasta vastakkaiseen kulmaan. 

Selityksiähän kaikille löytyy pitkin tammikuuta. 
Kiitos Repolainen - huomenna kai tulee uusi, mitäs helmikuulle olet keksinyt?

Tammikuu oli myös lukukuu. Tarkemmin lukukuusta löytyy tuolta kirjablogistani Pöllö kirjojen maailmassa, mutta pikkuisen kerron tässäkin, ken ei sinne viitsi mennä. 

Mitä, minä pakottaisin teitä lukemaan 😂

Ihan ehdottomasti suosittelen lukemaan tai kuuntelemaan yhden suomalaisista klassikoista: Juhani Ahon Rautatien. 
Päätin vuoden vaihteessa, että ainakin yksi suomalainen klassikko on luettava/kuunneltava ja tein sen saman tien. Kirjaksi valikoitui tuo ja se oli aivan erilainen kuin mitä olin siitä ajatellut. Se oli viihdyttävä ja saa vieläkin hymyn huulille, hihittelen itsekseni kun sitä muistelen. (Huvinsa kullakin) 

Muuta luettua tammikuussa - "tähdet" löydät kirjablogista, kuin myös sitten ihan erilliset kirjoitukset joka kirjasta.

Cristal Snow: Penni Pähkinäsydän ja pitsikartanon kummitus 
Marja Aho: Kuun kahdet kasvot 
Jenny Colgan: Joulu unelmien kartanohotellissa  
Keigo Higashino: Pahan asialla   
Juhani Aho: Rautatie
Liina Putkonen: Hiljaisten tarinoiden tupa  
Matti Rönkä: Onnen kaukoranta  
John Boyne: Leijuva poika  
Sanna Hukkanen & Inkeri Aula: Metsänpeitto 

Hei hei tammikuu - tervetuloa helmikuu!

Lukujärjestys

 Luvan kanssa lainaan, nimenomaan lainaan, koska tämähän luultavasti päättyy nopeammin kuin alkaakaan, siis lainaan eliinamirjamilta blogista Vanha talo ja lavitta idean lukujärjestykselle. Hän oli kirjoittanut postauksen Uusi lukujärjestys ja minusta se on oikein hyvä ajatus. 

Kirjoitin oman lukujärjestyksen jo heti tuon luettuani, mutta olen sitä vielä miettinyt ja muokannut, että saisin päivän tunnit täyteen, sillä tavalla järkevästi. 
Tämmöisen siitä sain:

KÖKSÄ
- tämä on palasteltu useampaan osaan ja ainakin toistaiseksi opettajanani toimii Mursu. 
On aamupalan tekoa, lounasta, joskus voisi leipoa (ne sämpylät oli niiin hyviä)
Tähän kuului koulussakin siivous, joten pistetään sekin tänne. (Sanoo hän, jonka sohvapöytä on taas täynnä rojua)

ATK
- tällä tunnilla vastaan blogin kommentteihin, luen ystävien blogit ja kommentoin. Jos jää aikaa, kurkkaan uusiin blogeihin

KIRJOITTAMINEN
- tällä tunnilla päivitän blogin (blogit). KUKA MUU MUKA pitää useampaa blogia, mutta onhan siihen syynsä; lukemiset omassaan ja Riesa omassaan ja tämä muu touhotus omassaan. 
Kaikenlaisia tarinoita ja runojakin saattaa tällä tunnilla syntyä.
Tältä tunnilta saatan joskus lintsata, varoitan jo etukäteen. 

LUKEMINEN JA KÄSITYÖT
- nämä kaksi ainetta jakavat loppupäivän. Välillä luetaan ja välillä tehdään käsitöitä. Joskus lukeminen hoituu kuuntelemalla ja siinä samalla voi tehdä käsitöitä. 
Käsitöinä kudotaan, virkataan, pistellään ristiin rastiin ja joskus saatetaan innostua jostain ihan uudestakin käsityötavasta. Tai vanhasta

LIIKUNTA
- liikunta on vähän kinkkisempi juttu, mutta lupaan itselleni olla reippaampi ja jumppailla kotona ja.. No, katsellaan myöhemmin, kun muut asiat etenee

VALINNAISAINE
- kalligrafia ja askartelu. Jatkan aikanaan aloittamaani kalligrafian opettelua/harjoittelua ja koetan palautella mieliin myös askartelun riemuja 

Miltäs tällainen lukujärjestys kuulostaisi? Täytyy vielä selvittää, mistä saisin toukokuussa todistuksen. 

Biologia tuosta kyllä puuttuu 🤔 Katsotaan, onko minusta oppimaan linnuista muita kuin tikka/palokärki, käki, voikukka yms. 

EDIT: HISTORIA/MAANTIEDE
- vuoroviikoin opiskelen näitä, Olifantin ehdotuksesta. Katsotaan mitä näistä opin, opinko mitään ja onnistunko opettamaan teillekin jotain. 
Ehkä tähän voisi sen BIOLOGIANKIN lisätä. Kaksoistunti ja sen mukaan näitä kolmea, mikä on fiilis? 

EDIT2: MUSIIKKI
- Terhille olen luvannut etsiä nokkahuilun ja muistutella mieleen sillä soittamisen - ja Terhi muistutti musiikkitunneista. Minun musiikkitunteihin kuuluu kaikenlainen musiikinkuuntelu, kunnes kevät tulee ja pääsen etsimään sitä nokkahuilua. 
Hih...voitte vielä joutua kärsimään tästä, mutta... No, sen näyttää tulevaisuus 😂😂

Välitunnit on tietenkin tärkeitä - ja ruokatunti. 
Nyt siirryn luku- ja käsityötunnille, heippa 👋

Meillä ei tarvitse käyttää suolakurkkuja eikä metwurstisiivuja kirjanmerkkeinä 😄

Vieläkö maapallo on radallaan?

Bingosta puuttuu enää yksi ruksi, sitten olisin kuin olisinkin hoitanut homman kotiin. Hih..vähän taas sääntöjä joustaen, mutta kuitenkin. 

Ajamisen jälkeen jäi vielä tehtäväksi MAALATA ja KOKATA. Maalaaminen näin talviaikaan on vähän hankalaa, kaikki ne maalit joilla maalaisin ovat joko ulkovajassa tai työhuoneella. Eikä talon seinää voi talvella maalata. 
Yksi vaihtoehto on tietysti meikkaaminen. Jos oikein muistan, Vaarini käytti meikkaamisesta sanaa maalaaminen. "Kylläpä on maalattu nainen" 😉 Harkitsen asiaa.

Eli ruksi tuli kohtaan KOKATA. Tälläkin kertaa Mursun avustuksella, koska olen vähän lyhyt toisesta päästä - yläpäästä. Onneksi olen riittävän pitkä alapäästä, jalkani ylettyvän lattialle (ja maahan) asti. Joustaminen säännöissä tulee tässä kohtaa: en tehnyt ruoka-ruokaa vaan LEIVOIN. 

Leivoin sämpylöitä ensimmäisen kerran varmaan 15 vuoteen. Ohrajauho-vehnäjauhosämpylöitä. 

Joo, ne näyttää vähän perunoilta, mutta uskokaa pois, ne on hyviä ja niitä ei tehty enempää kuin nuo. Niitä on vielä kaksi, huomiselle aamupalalle. Mursun mielestä ne on parhaita. 💕

Kävi katsokaas niin, että pääsi leipä loppumaan aamupalalla. 
- Pitää varmaan lähteä kauppaan, ei ole leipää, sanoi Mursu.
- Jos leivon huomisaamuksi sämpylöitä, onhan meillä pakastimessa se puolikas hiiva. Jäi siitä kun tehtiin pizzaa.
- Niin no..
- Vai onkohan meillä sitä kuivahiivaa vielä?
- On sitä. Ainakin kaks pakettia.
- Onko se kuinka vanhaa - vanheneeko hiiva?
- Onhan tää päiväys mennyt, mutta kyllä tää varmaan toimii (sanoo Mursu, joka on ollut hiivatehtaalla töissä vuonna leivinhiiva ja oluthiiva)
Ja niin me sitten otettiin muut tarveaineet esiin ja tehtiin taikina ja sämpylöitä ja todettiin, että vaikkei ole leivinlautaa, niin itse tehdyt sämpylät on parempia kuin kaupan sämpylät ja meillä ruvetaan leipomaan! 
Ja kaikesta huolimatta maapallo on radallaan, uskotteko? 

Mutta.

Kuka muu muka? 
Olin JUST tallettanut kuvia työpöydän kansioon ja poistin sitten gmailissa ladattuja tiedostoja (en osaa selittää sen tarkemmin) ja tsädäm! Sinne hävis se bingokin vaikka se oli ihan itsekseen työpöydällä! Eikä löytynyt mistään, ei niin mistään.  
Mutta hah - muahan ei nujerreta noin vaan. Kävin hakemassa Repolaiselta uuden tyhjän pohjan ja laittelin uudet ruksit. Ei mulla sentään NIIIIIN huono muisti ole, etten olis muistanut mitä vielä puuttuu. No se yksi. 

Jatkoa eiliseen - tämä on ihan pakko jakaa teille

 Näin televisiossa äsken toimittaja Regina Raskin ja "eksyin" sitten hänen sivuilleen netissä. 
Ja siellä tutkin hänen lukemiaan kirjoja. Viimeisimpänä hän on vuonna 2017 kertonut Jouni Kuurnen 
kirjasta Louhisaaren linnan talousreseptit. Kirja on ehkä joskus lainattava, niin hyviä neuvoja ja vinkkejä siitä tuntuu löytyvän.

Kuten esimerkiksi alla oleva, jolla olisin ilmiselvästi minäkin päässyt huomattavasti helpommalla. Ja tässä vinkki teille muille huonosta kuulosta ja tinnituksesta kärsiville. Olkaapa hyvät:

"Kirja on ennen kaikkea hauska ajankuva. Wendla Sofia Mannerheim on 1800-luvulla omakätisesti kirjoittanut muistiin seuraavan ohjeen, jonka pitäisi tepsiä huonokuuloisuuteen ja korvien suhinaan:

Hakataan punasipuli silpuksi, kaadetaan päälle teelusikallinen öljyä ja annetaan seistä auringossa tai lämpimän kaakeliuunin reunuksella. Sen jälkeen otetaan hieman kamferia pienellä pellavaisella kangaslapulla, joka kastetaan sipuliöljyyn ja työnnetään korvaan, aamuin illoin.

S’il vous plaît, kaikki tinnituksesta kärsivät."

Lainaus Luettua – Regina Rask

Olipa kumma tunne

 kun parkkipaikalla Mursua odotellessa kuulin, että leveän kadun toisella puolella kävelevä nuorisoporukka jutteli 😲 Siis jutteli, ei huutanut eikä muutenkaan pitänyt kovaa ääntä. 

Oli kumma tunne, kun kuulin autoradiosta musiikkia, ilman että olisi pitänyt pyytää laittamaan radiota kovemmalle. Kysyin varmuuden vuoksi, että kuuleeko Mursu normaalisti musiikin kun radio on sillä volumella. Sanoi kuulevansa. 

Kaikki on Pöllön korvien ansiota. Molemmissa korvissa on tällainen: 

Se on niin pieni. Eikä se oikeastaan näy tuolta korvalehden takaa, kuva on vain otettu vähän yläviistosta. 

Sovitus ja säätö oli oikeastaan vähän kuin optikolla käynti. "Onko tämä hyvä?" "Vai onko tämä parempi?" "Miltä nyt kuulostaa?" "Miltä sinun oma äänesi kuulostaa?"
Enkä ollut kuunnellut omaa ääntäni ollenkaan, kuuntelin vain kaikkia ohjeita ja muuta. 

PIti muistaa ostaa hammasharja. Ja pitää kasvattaa kynnet, että saa patterikotelon auki. 

Kuva vääristää värin. oikea väri on tällainen:

Kuva poimittu netistä. Hyvinkin luvatta. Mutta kerron, että kuulokoje on Phonakin. 

Ja kyllä, näiden nimi on Pöllön korvat. 
Näissä on bluetooth -toiminto eli ovat nyt kytketyt puhelimeen. Audionomi kysyi tehdäänkö sekin samalla, mikäs laitetaan näiden nimeksi. 
- Laitetaan vaikka Pöllö, kun puhelinkin on Pöllö....
Ja ennen kuin ehdin silmiäni räpäyttää eli ennen kuin ehdin tuon                                  korvantakaisen osan patterikoteloa avata ja sulkea, että kuulokoje                                  on paritusmuodossa, hän oli kirjoittanut niiden nimeksi Pöllön                                     korvat 🥰

Ainoa harmipuoli on se, että nämä syö hirvittävästi paristoja, varsinkin jos kuuntelee musiikkia tai kirjoja, tai puhuu puhelimessa. Pelkän elämän kuuntelu ei kuluta paristoja niin paljon. 
Tinnitukseen(han) ylipäätään auttaa äänet - sain tänään jopa ohjeeksi kuunnella musiikkia hetken KOVALLA, kun sanoin, että joskus kohina yltyy niin kovaksi, että tekisi mieli hakata päätä seinään, jos ei tietäisi sen sattuvan. 
Onneksi on amazon ja sisko, jotka auttoivat, kun diginatiivi oli kädetön. Jonain päivänä tullee kuljetusliike ja tuo laatikollisen pikku-pikku paristoja, jotka kestää ensi kesään 🫣

Tästä voisi ehkä ruksata bingon viimeisen pystyrivin alimmaisen ruudun AJAA, sillä tätä varten piti ajaa kaupunkiin. 

Ajettiin myös valokuvausliikkeeseen ja teetin Äitirakkaalle valokuvan syksyllä otetusta kuvasta Äitin lapsista ja lapsenlapsista, kun oltiin kerrankin kaikki paikalla. Teetin itsellennekin. 

Kotimatkalla ajettiin - yllätys yllätys - kirjastoon! Tämän vuoden Lukudiplomin kaksi ensimmäistä kirjaa odottaa lukemista: Metsänpeitto, sarjasta Lue ja käy lähiluonnossa sekä Leijuva poika  sarjasta Poikia.

Ajettu siis on. Niin ja Mursu ajeli eilen päänsä, ettei tukka kasva, vaan pysyy kaljuna. Kelpaako se? 

Uusi rivi bingoon!

 Siitä humpsahti toinenkin pystyrivi bingoon, ihan vähän niin kuin vahingossa. Otin siitä keskeltä. 

Sieltä alhaalta sen TUTKIA hutkin jo eilen; se tuli siitä kun selvittelin miten käsittelen tällä koneella kuvia. Tai ainakin sitä bingolomaketta. 

Seuraavaksi ruksasin siitä ODOTTAA. Olen odottanut jo pidemmän aikaan, mutta erityisesti odotin eilen ja tänäänkin olen odottanut päivän kulumista. Luultavasti odotan myös yön. Odotan unta, odotan aamua. 
Riesalääkärin, hienommin sanottuna neurologin, soittoa odotin eilen. Mistä johtuukaan, että kun on saanut soittoajan "klo 14-16 välillä", niin soitto tulee yleensä siellä lähempänä klo 16. (Paitsi jos vatsa menee sekaisin ja menet vessaan. Puhelin soi välittömästi.. 🫣) Mutta siis odotat ja odotat ja odotat. 
Mutta lääkäri oli kiltti, niin kuin aina. Kysyi kuulumiset, oltiin samaa mieltä asioista ja kirjoitti pyytämäni reseptin. Toivotti hyvää talvea ja sanoi, että soitellaan syksyllä. Jep. 

Mutta odotus on jatkunut. Huomenna on aika sinne kuulokeskukseen kuulokojeen sovitukseen. Se vähän jännittää, miten niiden kanssa sujuu. Miten niiden kanssa oppii elämään ja miten ne vaikuttaa tähän pahuksen tinnitukseen. Odotus siis jatkuu vieläkin? 

Vaan tulipa odotuksesta mieleeni tammikuu 37 vuotta sitten. Päivien kulku oli kutakuinkin tällainen: aamulla vaapuin ostoskeskukseen kauppaan, ostin kilon, kaksi appelsiineja, vaapuin kotiin, istuin sohvalle. Mursu tuli kotiin neljän maissa ja näki minut sohvalla vieressäni valtava kasa appelsiinin kuoria. Ehkä kaksi syömätöntä appelsiinia säästettynä hänelle. 
Tuossa tilassa äitini muistaakseni söi laastia. 
Jos Poika olisi syntynyt laskettuna päivänä ja Joulupoika sinä päivänä kun syntyi, olisivat täsmälleen samanikäiset. Nyt ikäeroa on pari viikkoa. Kyllä - 37 vuotta ODOTIN, viimeisilläni, mutta vielä lähes kuukauden jouduin vaappumaan mihin sitten meninkin 👶👶

Palataan bingoon (ja todetaan, että joku on taas ollut olevinaan äärettömän kätevä puhelimensa kanssa. *syvä huokaus*)

Keskimmäisen rivin ylimmäinen ruutu on KUTOA. 

Kutomisen (ei kutemisen, niin kuin meinasin kirjoittaa..). Siis:

Kutomisen ja neulomisen raja menee ilmeisesti jossain näillä meidän paikkeilla. Kielikello -lehdessä Neuloa – kutoa – ommella. Käsityöalan sanojen työnjako - Kielikello on kartta, miten "kutoa" ja "neuloa" -sanat jakautuvat Suomen kartalla. 

Minut on opetettu kutomaan. Mummuni kutoi sukkia ja lapasia ja villatakkeja ja koulussa opeteltiin kutomaan. 
Toinen mummoni kutoi myös mattoja. Jostain syystä olen kuitenkin ruvennut puhumaan neulomisesta täällä blogimaailmassa - varmaankin siksi, kun melko lailla kaikki muutkin neulovat. Ehkä tämän jälkeen alan taas kutomaan. Kiitos Repolaisen, kun muistutit, minkä taidon olen lapsena oppinut 💕

Ai kuvako? Mursu pyysi KUTOMAAN itselleen kynsikkäät ja kun löytyi oikean värinen lanka niin tokihan vaimo kutoo. 
Kun kudoin ensimmäistä, kirjoitin itselleni sitä mukaa "ohjetta" ylös, niin pääsisin parin kanssa helpommalla, eikä Mursun tarvitsisi koko ajan olla sovittamassa. Ja ohje olisi myös tallessa tulevaisuutta ajatellen. 
Kuvassa on myös kerroslaskurini 😊 Ihan vaan Clas Ohlsonilta ostettu henkilölaskuri. Siihen on saanut helposti kiinni kerrosmerkit - ovat siis aina mukana, kun käyttää kerroslaskuria. 
Toisessa kuvassa näkyy kerrosmerkkejä siellä ja täällä. On ollut helpompi laskea ja tarkistaa niitä kerroksia kun teki muistiinpanoja. 
Ja kun työn tipautti lepäämään, ei tarvinnut pelätä silmukoiden karkaamista, kun pujotin ne kuminauhan päissä oleviin puikkosuojuksiin, tai mitä ne nyt onkaan nimeltään. 

Ja sain minä ne kynsikkäät valmiiksikin, vaikka ei tuosta kasasta oikein mitään selvää saa. Niissä on intialainen peukalo, johon olen tykästynyt. Se on helppo tehdä ja minusta se "istuu" hyvin käteen. 

Näin tuli bingon keskimmäinen rivi täyteen. Viimeinen onkin sitten... Ehkä keksin jotain 😉

Iso musta kissa istui ikkunalaudalla

 Ja BINGO oli sen nimi... 🎶🎶

Laulua tai laulamista ei Repolaisen bingossa kyllä ole, mutta tuo vanha lastenlaulu tuli jälleen mieleen, tällä kertaa bingosta, jossa on kuin onkin yksi ruksi, vaikken itse tajunnutkaan. Kiitos siitä kuuluu kyllä teille muille kun saitte muistelemaan suksimisia. 

Eilisen ja tämän päivän jäljiltä sain bingoon toisen ruksin: LEVÄTÄ. Olen tehnyt sitä hyvinkin tehokkaasti. Olen istunut jalat pöydällä pöllövilttini alla ja levännyt useammallakin tavalla. (Sen jälkeen kun olin auttanut Mursua imuroimaan ilmalämpöpumpun)
- olen roikkunut tässä koneella
- lukenut
- neulonut
- katsellut televisiota
Ja ottanut jopa torkut, saaden niskan jäykäksi. 
Menen siis laittamaan ruksin paikalleen, kun - ta-daa! - opin hetkinen sitten, miten ja missä sen saan tehtyä. Olikohan siellä mitään oppimisesta 🤔

Siellä oli TUTKIA. Koska EN ole diginatiivi, mikä tässä iltana eräänä tuli todistettua (onko .fi sama kuin .com ja meneekö sähköposti perille, jos osoitteen kirjoittaa väärin vaikka näkee selvästi mikä se on), niin jotta voisin muokata kuvia läppärillä, piti tutkia, mitä. missä ja miten. Sain siis siitä yllätysruksin. Siis yllätyksen itselleni. 

Levätessäni siis luin. Taisin jo kertoakin, että kirja on Matti Röngän Onnen kaukoranta. Etenee minulla vähän hitaasti, ei ole ihan sellainen kuin odotin, mutta kyllä se loppua kohti kulkee. 
Tuossa muutama päivä sitten (14.1.2025) vaihdettiin kommenteissa ajatuksia syömisestä lukiessa, lukemisesta syödessä. Tänään lukiessani tulin taas kiukkuiseksi - niiden samojen kirjojen kanssa, mistä ajatusten vaihto silloin alkoi. Tässä: 

Olisipa ollutkin vain tuo yksi rasvainen sormenjälki, tuossa yhden sivun kulmassa, mutta noita sormenjälkiä oli varmaan toistakymmentä. Toiset rasvaisempia, toiset vähemmän rasvaisia. YÄK.

Eihän ne nyt enää rasvaisia-rasvaisia olleet, mutta jäljet siis näkyivät.

Tästä bingoon ruksi kohtaa KUVATA.

Tästä jatkan Mursun nuoruustarinalla, kysyin saanko kertoa ja sain luvan.

Mursu oli nuorena poikana lainannut kirjan parhaalle kaverilleen ja kun oli saanut sen takaisin, oli selannut sitä ja katsellut, mitä ihmeen läiskiä sen sivuilla oikein on. Oli sitten kysynyt ja oli totta kai saanut vastauksen:
Ne on SUOLAKURKKUVIIPALEISTA, käytin niitä kirjanmerkkinä!
Johon Mursu melko kiukkuisena oli todennut, että "Ei sitten ollut mitään paperisuikaletta tai lankaa tai mitään? Pidä koko kirja!" (Pokkari, kuulemma joku Remo tms.) 

Semmoinen kirjatarina tällä kertaa 😄
Mursun kanssa olemme kumpikin sellaisia, joille kirjat ovat tärkeitä, ovat ne millaisia tahansa, kovakantisia tai pokkareita, niitä kohdellaan kunnolla ja asiallisesti. 

Mutta yksi rivi bingosta on siis täynnä: SUKSIA-KUVATA-LEVÄTÄ. Ja minä kun ajattelin, ettei tästä tule mitään. 

Kävin äsken katsomassa labratulokset. Olen elossa. Ja niiden perusteella pysynkin. Tärkeimmät arvot, eli karbamatsebiini ja maksa-arvot on, noh, melko lailla loistavat. Yksi lääkkeistäni on karbamatsebiinia ja se rasittaa maksaa ja sen arvoa seurataan kahdesti vuodessa.

Taas tuikkii valot tuhannet

Ai niin, mutta enhän osaa laulaa. Siitähän se koko sekaannus johtuikin. Tai sitten ihan vain siitä, että olen kädetön.

Lupasin kuitenkin, ja pidän lupaukseni. Lupasin siis, että teidän kesken, ketkä kommentoitte 1000. päivitystäni, joulun alla ja annoin vinkin mikä se voisi olla - laskentohan on meillä hallussa, siis lupasin arvonnan. 
Päivitys nro 1000 oli 22. joulukuuta julkaistu Noelin joulu. 
Listaamalla ja numeroimalla teidät päivitystä kommentoineet, pistin asiasta mitään tietämättömän Mursun valitsemaan numeron ja valitsemansa numeron takaa löytyi Stansta!

Jonkinlaisen yllätyksen siis lähettäisin sinulle täältä, jos laitat osoitteesi tuolla yläkulmassa näkyvään sähköpostiin.
Terhi, Enkulin käsityöt, Marikan polut, Sini ja Sartsa - teitäkin mielelläni ilahduttaisin talvipäivänä, jos laitatte osoitteenne sähköpostiini.  

Ai mitenkö niin kädetön? No tuota kun. Nytkin tämä blogger näyttää, että postauksia on 1007. Nii-in. Ei mene laskut ihan tasan, eihän? Silloin kun tuon arvontahommelin lupasin, niin MINUN matematiikalla - tai laskennolla, kummalla vain - tuo kyseinen postaus olisi ihan oikeasti ja varmasti ollut se 1000. 
Tein postauksen Repolaisen värihaasteesta ja vieläkin oli lukema ihan oikein. Ajastin tuon joulutarinan, 1000. Kaikki oli just eikä melkein. 
Mutta sitten menin klikkaamaan siitä väkäsestä numeron vieressä: täh, luonnoksia?? Tarkistin luonnokset ja poistin ne, koska ne oli turhia, vanhoja, olin jo kirjoittanut aiheista. Jep. Lukumäärä ei enää ihan täsmännytkään. 
Mutta kun olin jo arvonnasta kirjoittanut niin kuin olin kirjoittanut niin se sitten meni niin. En ruvennut tehtailemaan postauksia saadakseni ITSELLENI oikeita numeroita.

KUKA MUU MUKA? 🫣😂🫣😂 

Onko teillä kauhean huijattu olo, kun se minkä piti olla 1000. ei ollutkaan? 

Asiasta ihan toiseen. 

Kuuntelin ja katselin keskiviikkona youtubesta meidän kirjastopalveluiden Lukudiplomi 2025 julkistamista. Oli ihan mielenkiintoisia aihepiirejä ja niissä mielenkiintoisia kirjoja. Ja vaikka olin jo ehtinyt luvata, etten enää varaa yhtään kirjaa, kun kotona olevatkin omat/Äidin kirjat pitäisi lukea, niin johan siinä striimin aikana kävin varaamassa yhden; John Boyne: Leijuva poika.
Olenko siis kirjamaani? 

Riesa ja sen kaveri Pöllö - Pöllö ja sen kaveri Riesa

 Olen saanut viime vuoden aikana uusia ihania ystäviä täällä blogimaailmassa ja varmaan kaikki ovat lukeneetkin, että kaverinani on Riesa, epilepsia. 
Moni "vanha" lukija on nämä jutut kuulleet jo moneen kertaan, joten voitte hypätä yli - muutkin tietenkin. "Jaa taas tota samaa blaa blaa blaa blaaaaa"

Monelle epilepsia on tuttu; perheenjäsenellä, ystävällä, naapurilla, tutun tutulla - kellä tahansa se voi olla. Mutta vaikka itse olen tämän Riesani kanssa kulkenut jo 12,5 vuotta, vastaan, siis ihan konkreettisesti, tulee vieläkin vastaan esim. terveydenhuollon alalla työskenteleviä, joilla ei ole hajuakaan mitä tehdä, jos joku saa vaikkapa kouristuskohtauksen. Heillä ei sentään, mutta muuten aika monella on vieläkin se käsitys, että hampaiden väliin pitää laittaa jotain, vaikkapa lompakko.

Ei, ei saa laittaa. Näyttää hurjalta, mutta ei haittaa vaikka puree kieltään - en tiedä, mutta en usko, että se menee irtipoikki asti. Parempi, että kieli on siellä hampaiden välissä: silloin se ei valu nieluun, ei kohtauksen saanut tukehdu. (Siinä pieni pätkä ensiapuohjeesta 😊)

Mutta siis. Siksi kirjoitan ja kerron täällä blogissa omasta Riesastani, että teille siellä ruudun takana tulisi jonkinlainen käsitys siitä, minkälaista elämä sen kanssa VOI olla. Kohtauksen jälkeen on erilaisia fiiliksiä, riippuen tilanteesta milloin kohtaus on tullut ja millainen se on ollut: suututtaa, harmittaa, turhauttaa, itkettää.

Nykyään kohtaukset on pääsääntöisesti poissaolokohtauksia eli nimensä mukaisesti "olen poissa": en kuule, en pysty puhumaan, en näe tai ainakaan ymmärrä näkemääni. Ne kestää 2-5 minuuttia.
Eilinen kohtaus oli jonkinlainen tajunnanhämärtymiskohtaus: näin kyllä mitä tapahtui, ymmärsin missä oli ja mitä ympärillä tapahtui, mutta en saanut puheesta selvää enkä ole varma olisinko pystynyt itse puhumaan. 

Tajuttomuus-kouristuskohtauksia oli silloin alkuaikoina ja ne oli pelottavia oikeastaan kaikille, varsinkin kun tutkimukset oli vielä kesken. 

Edelleen pelkään liikkua yksin, sillä en luota ihmisiin (onko se tämän päivän uutisten perusteella ihme?), että saan apua, kun sitä tarvitsen? 

Niin kuin monen muunkin näkymättömän sairauden kohdalla, myös epilepsia on sairaus, josta ei monikaan uskalla = kehtaa puhua ääneen, vaikka se olisi äärimmäisen tärkeää. Kaikkien näkymättömien sairauksien kohdalla.
Itse näytän rannekkeeni mennessäni kampaajalle, hammaslääkärille, poliisiasemallakin näytin sen 😊

Enemmän minun ja Riesan yhteisestä taipaleesta - varsinkin sieltä alkutaipaleesta löytyy meidän yhteisestä blogista johon löytyy linkki tuosta oikealta Pöllö ja ystävänsä Riesa
Koetan päivitelläkin sitäkin, kun päivitettävää.

Tänään sain aamupäivällä soiton neurologian poliklinikan ajanvarauksesta
- Ehtisitkö vielä tällä viikolla käydä verikokeissa?
- Joo-o..
- Kiva, mikäs olis lähin, kirjoitan sinne lähetteen?
- Se on tuo Mursumaan terveyskeskus
- Laitetaan sinne. Jos huomenna tai torstaina käyt, niin neurologi soittaa sitten tiistai-iltapäivänä.

Kauheen huonosti toimii TAAS meidän sote. Tosin tämä korvannee kokonaan sen syksyisen yhteydenoton jota olen odottanut, mutta kun ei ole mitään erityisempää hätää, niin mikäs tässä. 

Kiitos jos luit ja kysyi jos höpisin kummallisia ❤️

Näin siinä helposti käy

Ei tarvitse kun yhden kerran kirjoittaa jostain muusta kuin päivän kulusta tai ajatuksista noin yleensä, niin heti on ajatukset sekaisin, eikä tiedä mistä taas aloittaisi eli jatkaisi. 

Monta päivitystä on tullut kirjoitettua niin, että on joko käyttänyt pohjana muiden ajatuksia ja sitten oli ainakin yksi haaste. Omia juttujahan nekin on olleet mutta, seli seli seli. Yrittäkää ymmärtää, Pöllönkulmalla on taas TYLSÄÄ, kun pitäisi siivota siellä ja täällä ja tuolla, ja yritän pakoilla sitä hommaa parhaani mukaan. 

Sunnuntaina kolattiin piha. Tai sitten kun lumilinko lopulta suostui yhteistyöhön ja käynnistyi, Mursu ajeli sillä suurimman osan ja minä vähän kolalla "perässä". Kaikkihan meni hyvin siihen asti, kun Riesa päätti liittyä joukkoon. Meillä on Mursun kanssa ihan eri muistikuvat asiasta. Minun muistikuvani on se, että olin ottanut rapun toiselta puolelta - kolattuani sen ensin - lapion ja ruvennut lapioimaan lunta toiselta puolelta. Siihen kertyy lunta koska portailta lakaistaan lumi aina sille puolelle. 
Mursu puolestaan sanoo, että olin kovasti tulossa sisälle. Lumikolan kanssa. Nooh, miksei, eihän meitä työn raskaan raatajia pakkaseenkaan olisi voinut jättää. Mutta sinne se lumikola vaan joutui jäämään. 

Eilen käytiin kaupassa. Reitti siellä kulkee periaatteessa aina samalla tavalla ja loppumatkasta alkoi olla pahuksen kuuma. Äkkiä ulos.. Selvisin kassalta, jäin istumaan penkille, kun Mursu kipaisi naapurikaupassa. Huomasin, ettei olo ole ihan terävä ja mietin, että mitä teen, jos se vielä huononee. Ehdin miettiä, mitä jos siinä olisi sukulaisnainen, saisinko sanottua hänen nimensä. Hetkinen, onko se edes oikea nimi, siis noin yleensä: Tuu-lik-ki. Onko sellaista nimeä olemassakaan? Tuula -> Tuulikki? Se kuulosti niin omituiselta, kuvittelenko vain sen nimen? Vasta sitten kun olo alkoi seljetä, sain siitä nimestä kiinni ja kyllähän tuo ihan oikea nimi on 😊 

Tuollaisia temppuja Riesa siis voi tehdä: se sunnuntainen oli ihan selkeä poissaolokohtaus; itsellä ei ole siitä tilanteesta mitään käsitystä/tietoa/muistoa. Se kesti n. 2-4 minuuttia. Tuosta eilisestä en osaa sanoa mikä se oikein oli, joku tajunnanhämärtymiskohtaus kai. 
Riesa on kiusannut nyt alkuvuodesta jo useamman kerran ja siksi on silloin tällöin jäänyt kommentoimatta teille. Tietokoneella roikkuminen ei tee hyvää - eihän se kai tee ylipäätäänkään.

Poika teki jo syksyllä itsensä kanssa sopimuksen, että räplää puhelinta vain tunnin päivässä - jos jollain on oikeasti tärkeätä asiaa, niin "kyllä se soittaa uudestaan" tai soittaa avopuolisolle (miniälle). Ei huono sopimus ja itse yritän päästä samanlaiseen sopimukseen tämän läppärin kanssa. Huonolla menestyksellä tosin. 

Viime viikolla paloi lopullisesti käämi nykyiseen puhelinoperaattoriimme ja kun hinnatkin on nousemassa, 12 kk sopimus päättymässä, soitin kilpailijalle jolla liittymät oli aiemminkin olleet. Sain hyvän tarjouksen, sopimus tehtiin ja uudet sim-kortit oli postilaatikossa eilen (POSTI toimii!)
Odotan mielenkiinnolla, mihin hintaan nykyinen operaattori yrittää pitää minut asiakkaanaan - luulen, että niin edullista liittymää meidän tarpeisiin ei löydy. 
Eikä varsinkaan sellaisilla kaupantekijäisillä.

Samalla postinhakureissulla tuli Mursulle kutsu syöpäkontrolliin. Mukana tuli aika.. hmm.. lukikohan siinä Vihta-ajanvaraus 🤔 
Pitääkö siis ottaa vihta mukaan kun menee tuonne terveyskeskuksen laboratorioon? Mursu kyllä on aina puhunut vastasta, Pohjois-Karjalasta kun on. Tai oikeastaan vistasta, A-nopilla kun silloin aikanaan Isolla Kirkolla yleisessä saunassa meni vihta ja vasta sekaisin ja siitä tuli vista. 

Onneksi oli ohjeet mukana mitä noin muuten pitää toimia ja kyllähän Mursu vuosien kokemuksella sen tietää muutenkin, mutta jo vain oli mystinen ajanvarauskirje. 

Yksi asia vielä ennen kuin lopetan. Murisuttaa nimittäin ja olin jo illalla tarttumassa kiukuspäissäni koneeseen ja kirjoittamassa aiheesta, mutta jotain tuli esteeksi. 

Kylillä käydessämme poikkesimme kirjastossa hakemassa pari varattua kirjaa. Onko muilla muuten tapana ennen lukemisen aloittamista selata kirja pari kertaa läpi - vähän niin kuin tarkistaakseen, ettei sinne väliin ole unohtunut mitään? 
Itsehän muutama vuosi sitten olin unohtanut kirjan väliin kirjanmerkkini, jossa sattui olemaan vanha osoitteeni, jonka perusteella se lähetettiin vanhaan "kotikirjastoon" ja sieltä se löysi kotiin.
ASIAAN! Eilen selasin hakemani kirjat läpi ja toisen kirjan välistä löytyi lainauskuitti, nimeä tms. tietoa siitä ei löytynyt, mutta sen näin, että laina oli uusittu kerran ja krhm; lainaajalla oli maksuja kirjastolle 4,00 euroa1 Ai ai ai. No onpa noita maksuja ollut minullakin, eikä tuo kuitti ollut paha, se lensi roskiin. MUTTA! Se mikä sai murisemaan ja vähän jopa ällöttämäänkin: kirjan välissä oli jotain keksin tai leivän muruja, olivat liimaantuneet sivulle. 
YÄK! Kyllä, minäkin syön lukiessani ja luen syödessäni - vaikka se lapsena olikin kiellettyä, ainakin mummojen luona -  mutta pidän kyllä tarkkaan huolen siitä, että kirjalle en tiputtele mitään. En omille enkä muiden.
Illalla sängyssä lukiessa inhottaa jos kirjan välissä on hiuksia 🤮 Mutta ei auta, jos haluaa lukea, kestettävä on 💪💪

Suksimisesta puheen ollen

 Ei, en aio yrittää päästä teitä muita helpommalla ja vain seuraamalla siitä Repolaisen haasteesta, koetan kyllä keksiä ihan omia juttuja ja saada edes yhden rivin, kuvilla tai ilman. 
Mutta eritoten Stanstalla, kuin toki teillä muillakin on ollut suksimisesta ihania muistoja - jotka tietenkin herättivät muistoja myös minulla ja kun kysyin, niin ainakin Stansta lupasi ne lukea.

Ensimmäiset muistot on sieltä jostain vähän ennen kouluun menoa. Ne ensimmäiset sukset: ihan oikeat puusukset, jotka oli maalattu turkoosiksi. Niillä opettelin hiihtämään. En ole ihan varma, mutta saatoin hiihtää niillä vielä ekalla luokallakin.

Koulumatkani oli n. kilometrin verran ja kun koulu oli maalla, niin sinnehän hiihdettiin "kesät talvet" - ihan niin kuin Äitikin aikanaan 😉 Koulun takana oli iso pelto ja isot oppilaat eli 6-luokkalaiset hiihtivät sinne "välituntiladun". Välitunti oli 15 min. kestoltaan ja me pienetkin, eka- ja tokaluokkalaiset, ehdittiin kiertää se ainakin kerran. Isommat parikin kertaa. 
Hiihtokilpailut oli tietenkin joka talvi ja kaikki me pienet saatiin palkinnot. Sain Peppi Pitkätossu -kirjan, vaikka olin siellä loppupäässä. 

Sitten kun oltiin jo 5. ja 6. luokalla hiihtolatu oli pidempi ja alamäki oli aika jyrkkä. Aika usein sen kaaduin, mutta en muista että kukaan olisi pahemmin nauranut. Ei edes hiihtokilpailuissa. Yhtään lusikkaa en kyllä koskaan kilpailuista saanut.

Kylällä - tai ei varsinaisesti kylällä - oli yleinen latu, osin pelloilla, osin metsässä. Mitään katuvaloja ei siihen aikaan missään ollut eikä sille ladulle ollut määrätty tai sovittu sen kummemmin suuntaa, kummin päin sitä pitäisi hiihtää. Sitä lähdettiin hiihtämään siihen suuntaan mikä oli vähän niin kuin helpointa, kun kotoa lähti. Silläkin ladulla oli yksi aika jyrkkä mäki ja tottahan se oli keskellä metsää! En kyllä muista, että siellä koskaan olisi mitään sattunut; sitä vain huikattiin mäen päältä, että ollaan tulossa ja jos joku oli tulossa ylös päin, väisti ladulta syrjään. Aika hurjaa touhua, kun näin jälkeenpäin ajattelee. 

Äidin kanssa hiihdettiin kotona, siellä oli hyviä peltoja ja muita maastoja missä käytiin hiihtämässä. Ja kodin lähellä oli pelto jolle tehtiin latu, jota saatoin yksinkin kiertää, en aina tarvinut kaveria.

Kaupunkiin muutettuamme hiihtäminen jäi mahdollisimman vähiin. Sukset kyllä oli, mutta mahdollisimman usein sanoin opettajalle, ettei ole suksia. "Harmi" kyllä koulussa oli lainasuksia... Ja jos ei pystynyt hiihtämään, joutui kävelemään, katsomaan kaupan tarjoukset. 

Viimeksi olen hiihtänyt varmaan 15-20 vuotta. En muista tarkkaan. Ystävän ja entisen työkaverin kanssa oltiin toisistamme tietämättä ostettu samanlaiset sukset, muistaakseni Peltoset. Yhtenä vuonna lähdettiin Äkäslompoloon hänen perheensä ja meidän yhteisen ystävän kanssa. Pakkasta vain oli niin paljon, että hiihtäminen jäi vähiin.
Muutaman kerran sen jälkeen käytiin yhdessä kotimaisemissa hiihtämässä. Kaksi ei-niin-hoikkaa hiihtäjää lyllersi laduilla ja oli välillä nurinkin.. Onneksi kumpikin osasi nauraa itselleen.

Poika oli ja ei ollut kovin innokas hiihtäjä. Vanhempien vika. Ei ollut kauhean innokas. Hiihti kyllä koulussa, ala-asteella kun siellä oli suksia millä hiihtää, mutta ei ollut innokas hiihtämään vapaa-ajallaan. 
Sitten alkoi yläaste. Sielläpä ei ollutkaan suksia mitä lainata eikä poika hiihtänyt. Opettaja oli vihainen. Poika sanoi, että ei vanhemmat osta suksia. Opettaja lähetti lapun kotiin - en enää sen tarkemmin muista mitä siinä luki, mutta luki, että "ei ne suksipaketit kalliita ole". 
Minä kirjoitin hänelle vastauksen, sellaisen A4 -paperin täyteen, jotain että "mietipä, että tässä on kasvava poika ja jos te hiihdätte kolme kertaa talvessa, niin mitä niillä suksilla on tekoa. Jos ne ei kerran ole kalliit, niin opettaja on hyvä ja käy itse ostamassa ne, niitä voi sitten joku muukin käyttää". 
Opettajasta ei kuulunut sen jälkeen mitään ja Poika sai ihan hyvän liikuntanumeron, vaikkei hiihtänytkään. 
Olisin voinut ostaa suksipaketin, jos olisi oltu saman kokoisia, mutta siihen aikaan tuli käyttöön tämä, että sukset ostetaan painon mukaan - minun aikana ne ostettiin sen pituuden mukaan, kun käsi nostettiin ylös ja katsottiin kuinka pitkät sukset tarvittiin. 

Tämmöisiä muistoja minun "hiihtourastani". Tykkäisin kyllä taas täällä maalla hiihtää, mutta on yksi pieni ongelma: jos kaadun, en pääse yksin ylös 😂

Stanstan jääkaappi haaste

Kun lupasin, niin ei auta muu kuin yrittää. Pinnistää ja miettiä. Stansta otti vinkistä vaarin ja heitti ilmoille Stanstan jääkaappihaasteen: muistatko katsomatta, mitä jääkaapissasi on?

(Kaksi yllytyshullua: toinen lupaa osallistua jos toinen heittää haasteen 😂🥰) 

No niin:

- laktoositonta maitojuomaa

- kananmunia

- pari siivua juustoa

- kalkkunaleikettä (jos ovat jos sulaneet, olivat pakastimessa)

- oivariinia

- suolakurkkuja

- nakkeja

- appelsiinimarmeladia

- ravintolafileitä (siis silliä tms)

- sillipurkki, jossa edellisten ravintolafileiden liemi

- liha-, kala- ja kasvisliemikuutioita

- joku jääkaapissa säilytettävä lääkevoide ihottumaan

- ketsuppia

- sinappia

- Mursun vesikannu

- kolme vajaata salaattikastikepulloa

- Mursun itsetekemä valkosipuli-öö-hmm -levite 🤔

- punasipulin pikkelöinti -liemi (itse tehty)

- tarjottimellinen erilaisia tahnoja yms. ruuanlaittoon: en tiedä mitä kaikkea se pyörivä tarjotin pitää sisällään, koska Mursu on se joka niitä käyttää, tiedän vain, että siellä on sellainen ja että Poika tuo sinne milloin mitäkin Aasialaisesta kaupasta 

Meillä taitaa siis olla huomenna joko pannukakku-, munakas- tai paistetut kananmunat -päivä.

Piha on nimittäin täynnä lunta eli kolaamatta eikä meitä huvita lähteä kauppaan 400 m päähän. Tai jos nyt ottaa jotain sulamaan pakastimesta, se ehtii sulaa huomiseksi. 

Purkkihernekeittokaan ei ole huono vaihtoehto - olisi nimittäin varmuusvaraston uusimisen aika, tai ainakin päiväysten tarkistamisen aika. 

Kiitos Stansta - tämä oli hauska, kiva kun otit haaste-haasteen vastaan 😄

"Mummo sen tiesi"

 Mummo sen tiesi – talven rakkaudellisin lahja on tässä - Mielipide - Maaseudun Tulevaisuus

Mummo sen tiesi, ja mummot sen tietävät tänäkin päivänä. 
Paras joululahja, paras lahja ylipäätään on villasukat. Villasukat voi aina viedä lahjaksi. Ne eivät koskaan ole väärän kokoiset. Jos ne ovat saajalleen liian isot tai liian pienet, väärä väriset tai vääränlaista lankaa - ne voi aina antaa eteenpäin: lapsille, siskoille, äidille, tädille, miniälle, naapurille, postinjakajalle. Ihan kenelle vaan. Ja sen jälkeen voi reippaasti ja reilusti sanoa "voi harmi, nämä sukat eivät sovi/käy minulle, mutta sitten kun sinulla on aikaa.. voin ostaa itse sopivat langat" 
Neuloja tuskin koskaan pahastuu, kunhan vain hänen antamilleen sukille löytyy käyttäjä. Naapurin yksinäinen mummu tai pappa tai vaikka kodittomien keräys on neulojan sydäntä lämmittävä saaja. Eihän neuloja voi aina varmaksi tietää, sopiiko sukat (tai lapaset) juuri hänelle, kenelle ne on tarkoitettu, jos ei ole tarkoituksellisesti tai salakavalasti kysynyt mittoja. 

En minä ainakaan pahastu. Olen tehnyt mittojen mukaankin useita lasten sukkia ja lapasia, mutta silti ne ovat menneet pieleen. Vaan silti niille on löytynyt kohde: päiväkoti - siellä tarvitaan aina varasukkia ja lapasia. Ja sinne olen kehottanut viemään pieneksi jääneet sukat ja lapaset, täältä valmistuu uusia, pienet valmistuu nopeasti. 

Ja ihan niin kuin Veera tuossa mielipidekirjoituksessaan kirjoittaa: minullakin on näin talvella kahdet villasukat päällekkäin, sillä lattiat ovat kylmät. Yöksi on omat yösukat, vähän ohuemmat ja sellaiset jotka on aamuyöstä helppo potkia pois jalasta kun tulee kuuma. 
Lumitöitä varten on omat sukat; toppakenkiinkään ei mahdu kovin paksut sukat mutta ei niihin unisukkia voi laittaa.

Ja vieraita varten on tehty sukkia jotka pitää majaansa Pojan koulussa nikkaroimassa työkalupakissa. Kummasti niille on käynyt samoin kuin tuossa Veeran kirjoituksessa olleen miehen villasukille: ensitapaamisen yhteydessä treffikumppani oli vienyt villasukat mennessään.
Erona vain on, että meidän sukat eivät ole palautuneet - johtuu ehkä siitä, että ihan luvan kanssa olen antanut viedä mukanaan. 
On siis kai ruvettava tässä urakkahommiin. 

Neulomiisiin - ja tietenkin myös Bingoilemiisin, käykääpä kurkkaamassa Repolaisen Bingo-haastetta. 

Ja reippailijat Sartsan Liikuntahaastetta! 

Älä tee niin kuin minä teen...

vaan tee niin kuin minä sanon. Eli miten kirjoitan hyvän blogitekstin.

Ohjeiden mukaan hyvää blogitekstiä ei synny ainakaan minun tavallani, mutta tuota älkää nyt ainakaan ihan hirveästi pahastu 😉😄- taidamme olla kaikki naputtelijat aika lailla saman laisia. 

Toiset teistä menee kyllä suoraan asiaan, se täytyy myöntää. Minähän käytän aasinsiltoja enemmän kuin laki sallii. Enkä varmaan koskaan korjaa tapojani, koska siitä seuraa se, että tekstini olisi vieläkin tylsempiä, kuin ovat nyt.

Pitäisi kirjoittaa yhdestä asiasta kerrallaan. Hmm... Voin kokeilla, mutta sekin tekee sen, että tekstit on lyhyitä. Ainakin näin talvella, kun ollaan pääasiassa sisällä.
Huomaatteko? Ei tule mitään suoraan asiaan menemisestä ja vain yhdestä asiasta kirjoittamisesta. 

Informatiivista ja tiivistä tekstiä. Informaatiota, sitä kyllä tulee, vai mitä? Mutta tiivistä. Sehän tietysti riippuu ihan siitä mitä sillä tarkoitetaan. Hyvin tiiviiksi saa, kun laittaa näytön prosentiksi vaikka 50% 😉 Näin huononäköisenä minulla on 125%. 
Mutta eikös se parempi, että kertoo yksityiskohtaisesti, A:sta alkaen, ei jää asiat ainakaan kovin paljon epäselväksi? Jos kirjoittaa joka toisen sanan ja lauseen sieltä täältä, niin eihän siitä kukaan ota mitään tolkkua. 

Kuvia ja listoja voi käyttää hyödyksi. Totta kai. Nyt ei vaan ole kuvia, kun kuvat on siellä ja täällä ja tuolla. Listoja en kyllä ole hoksannut käyttää, mutta keskusteluja - eikös nekin ole ihan käyttökelpoisia? Voisinhan niitä tietysti vähän selventää, ne on varmaan aika usein vähän sekavia. Lupaan käyttää niitä selvemmin. 

Otsikosta pitäisi tehdä koukuttava. Ja hioa se valmiiksi vasta lopuksi. Käykö ongenkoukku? Voiko sen hioa kynsiviilalla? Se on aina tuossa käden ulottuvilla, johtuen siitä, että kynnet on aina rikki. Vai onko vialliset kynnet hyvä koukku? 

Linkkien hyödyntäminen. Hui. En minä kyllä uskalla hirveästi linkkejä omaan blogiini laittaa. Teidän keiden blogeissa käyn ja joista jotain poimin omaani, niistä tietenkin pyrin laittamaan linkit. Mutta toisaalta; jos kerran täällä netissä on, niin kyllähän sen linkinkin voi laittaa. Paitsi, että miksi mainostaisin, jos ei siitä makseta. Enkä siis nyt tarkoita teitä 🥰

Avainsanat. Siis tunnisteet. Niin kuin nyt esimerkiksi tuo PUMPPUTERMOS 😉😂 ( en ole vieläKÄÄN ehtinyt siivota sitä pois). Avainsanat on kauhean tärkeitä. Repolainen ainakin arvostaa tunnistetta KUKKAKAALI, vai mitä? PUMPULIPUIKOT on myös hyvä. 
Muistakaa siis. A-VAIN-SA-NAT.

No niin. Nyt te osaatte kirjoittaa hyvän blogikirjoituksen, eikö vain? Minä en. Eikä tätä ohjetta välttämättä kannattaa noudattaa, ei vaan ollut mitään järjellistä tekemistä, niin kuin huomaatte.

Yritin vain viihdyttää itseäni. Toivottavasti myös teitä. 

Ai niin. Kuva puuttuu. Ei ooooooooooo. 

Syntymäpäiväkortti onnitteluineen

 Vuoden ensimmäinen päivä on merkittävä päivä monella tapaa. 

Meillä kaikilla on edessämme uusi vuosi, 365 "käyttämätöntä" päivää. Jotkut ovat tehneet suunnitelmia niitä varten, toiset tarkkojakin, toiset sinne päin. Sitten on meitä, jotka katsovat aamulla mitä onkaan edessä ja illalla toteavat "niin se meni tämäkin päivä". Päivät eivät ole toistensa kaltaisia - eikä niin varmaan ole tarkoituskaan. 

Meille vuoden ensimmäinen päivä on ollut jo vuosia syntymäpäivä - Mursulle oikeastaan aina, sillä hänen ukkinsa oli syntynyt 1.1.1906.

Tunturiruipelo on syntynyt 1.1. Olimme kyllä menossa syntymäpäiville Uuden Vuoden päivänä, mutta sankari olikin tällä kertaa matkoilla, niin kuin nykyään kaikki suurmiehet ovat 😉 Ikävä kyllä hänen matkansa suuntautui sairaalaan. Vaan sieltäpä Äiti saikin sitten kotiin entistä ehomman miehen ja kun eilen kävimme kahveilla, oli ilo nähdä hyvävointinen, enemmän kuin pitkään aikaan omanlaisensa Tunturiruipelo. 

Veimme hänelle, kenenpä muun kuin Repolaisen tekemän, kortin. Sain synttärisankarilta luvan laittaa kortista tänne:                                                                                 

Kortissa on onnittelut meidän lisäksi Pojalta ja Miniältä sekä Siskolta ja Lankomieheltä. Hellyttävimmät onnittelut ovat Futari-Prinsessalta ja Ötökkätutkijalta:

"Hyvää syntymäpäivää! Ihanaa päivää sinulle. Olet mahtava. Rakkain terveisin."

"Spektaakkelimaisen mahtavaa päivää! Rakastan sinua. Hyvää syntymäpäivää! Hip hip hurraa! ⭐ Rakkain terveisin."
🥰🤗

Nyt olisi ehkä oivallinen tilaisuus siihen pakastimen sulatukseen, pakkasta ulkona on 14 astetta. Joku toinen päivä?
Sain kuitenkin eilen kuningasajatuksen. Miksi se muuten on kuningasajatus? Useinhan kuningatarajatukset on (tai ainakin olisi..) parempia 😉
Ajatus liittyy lumitöihin. Siinä vaiheessa kun minä olen pukeutunut ulkotöihin sopivasti eli lämpimästi, on Mursu jo kolannut puolet pihasta. Ei tunnu kivalta semmoinen. Vaan sitten tuli mieleen ajatus, muistui mieleeni, että kas vain: omistan pilkkihaalarin, enstex-haalarin. 
Mutta tuota noin. Sitä on käytetty viimeksi aikana ennen koronaa. Olenkohan kasvanut koronarokotusten myötä 🫣 

Mursu nosti alas korin johon haalari oli nätisti viikattu ja hihitti, kun kankeana siihen punnersin itseni. Sanoi, että siihen yleensä pukeudutaan tuolin reunalla istuen. Pyh. Jos melkein onnistuu oikaisemaan ruttuiset sukat seisaltaan - huom. melkein - niin kai nyt yhteen pilkkihaalariin itsensä saa. 
Ja kyllä. Haalari on hyvä. Kyllä se lumitöihin kelpaa.
Mäenlaskuun ei niinkään, sitä varten se on aikanaan ostettu, mutta enpä ollut näin kankea muutenkaan silloin, joten se ja sama: onko käyttäjä vai haalari kankea 😉

Ai se sukkien oikaiseminen? Eilen Äidille mennessä ja kenkiä riisuessa sukat meni ruttuun. Yritin niitä oikaista ja hupsista keikkaa. Huomasin yhtäkkiä istuvani lattialla! Eihän siinä mitään, mutta kun otin toisella kankulla vähän osumaa vintin rappuseen ja nyt se kankku on kipeä. Ja varmaan mustakin. Ja yksi sormikin on vähän kipeä, mutta ei onneksi haittaa kirjoittamista. 

Tuli vaan mieleen, että KUKA MUU MUKA? 

Ystävämme Posti yllätti

Eilen kävimme keskustelua ystävästämme Postista, hyvässä hengessä tietenkin 😉 Kerroin laittaneeni heille palautetta. Kysyin, miksi ihmeessä he käyttävät aikaa ja resursseja osoiteselvityksiin yksityishenkilöiden lähetyksiin, jotka mahtuvat postilaatikkoon ja joissa on alunperinkin ihan oikea osoite.
Ja koska joulutontut ovat jo palanneet Korvatunturille eikä kotitonttumme Pietari kerro heille tuhmuuksiani, huomautin vielä lopuksi, että heidän sloganinsa "Välitämme" ei ainakaan tällä hetkellä anna palveluyrityksestä sitä kuvaa, mitä me siltä odotamme. 

Yllätyin suuresti, kun aamupäivällä tuli puhelu tuntemattomasta numerosta ja siihen vastatessani siellä oli Postin asiakaspalvelija (tms.) ja oli valmis vastaamaan palautteeseeni. 
Ensin selvitimme mistä siis oikein onkaan kyse. Kerroin, että kaikissa yksityisiltä tulevissa kirjeissä ja korteissa on tarra jossa lukee "osoite selvitetty Postin osoiteselvityksessä". Sitten hän kysyikin, että onko siinä tarrassa QR-koodia. No enhän minä sellaista muistanut, kun joulukortitkin olin jo laittanut talteen ja lehtikori oli vastikään kauppareissulla tyhjennetty paperinkeräykseen 🫣 
Mutta ta-daa: Repolainen pelasti: hänen skräppäys-kirjeessään oli KAKSIKIN tarraa joissa oli QR-koodi, oli lajiteltu jossain parin-kolmen tunnin välein. "Sellaista ei kyllä pitäisi olla, tämän minä laitan selvitykseen" 

Vaan kun ei ollut tallessa yhtään kirjekuorta jossa olisi ollut se "osoiteselvitys", en voinut skannata sitä ja lähettää hänelle kuvaa, hän oli nimittäin ihan yhtä ihmeissään moisesta toiminnasta kuin minäkin: miksi selvittää osoitetta joka on oikea - ainakin hän löysi meidän osoitteen ihan ilman mitään "anteeksi mikä se osoite olikaan" tai muita kysymyksiä, postinumerolla tämä meidän kylä kyllä löytyi hänen tietokoneeltaan. 
Eli varsinaisesti en nyt vastausta tähän saanut, samaa ihmetystä häneltä kuin meiltäkin: MIKSI? Ainoa varma vastaus oli se, että meille jaetaan posti ma, ke ja pe. 
Lupasin laittaa uuden palautteen heti, kun seuraava osoiteselvitetty lähetys tulee. 

IHAN KAMALASTI tekisi mieli kirjoittaa muutakin, mutta kun just luin... Kirjoitan siitä ihan erikseen, mitä luin ja miksen kirjoita. Selvä sekopäisyyttä ilmassa 🫣😂

Mutta sen kerron, että tänään tehtiin lumitöitä ja mitäs sitten kävikään: Mursu meni edeltä ulos - koska se ei koskaan palele ja pärjää vähemmillä vaatteilla, minä taas puen päälleni kaiken mitä omistan - ja otti käyttöönsä MINUN UUDEN LUMIKOLAN. Oliko vähän epäreilua? Jouduin siis kolaamaan sillä vanhalla lumikolalla, olkoonkin, että ovat samanlaiset. 
Sainpahan valittaa 😉

Mukavaa perjantai-iltaa ja lauantaita, menemme huomenna katsomaan onko tarjolla puuroa vai kakkua. 

Vuoden ensimmäinen päivän on illassa

 Ja tähän astihan menikin ihan hyvin 😂 Jos viitsisin, niin rupeaisin kiukuttelemaan, mutta kun ei se auta mitään, niin antaa olla. 
Ei ole montaa tv-ohjelmaa joita haluaisin katsella silloin kun ne tulee ja jos tv:stä tulee samaan aikaan jotain Mursua kiinnostavaa, katson oman ohjelmani yleensä netistä. No problem. Paitsi nykyään on. Meillä on yksi ainoa maksullinen palvelu, Netflix ja mistään muusta palvelusta en maksa nähdäkseni jotain tiettyjä ohjelmia. Jos en nää, niin en nää. 

Päätin siis höpöttää teille. Olen yrittänyt siivota noita tunnisteita. Jep, helpoin tapahan on tietenkin poistaa kaikki turhat ja tyhjänpäiväisiltä kuulostavat tunnisteet, mutta koskapa minä olisin tehnyt jotain helpoimman kautta? Niinpä. 
Eli älkää ihmetelkö, jos joskus osutteko blogiin just sillä hetkellä, kun tunnisteet on listana  aakkosjärjestyksessä. Kyllä ne vuoden loppuun mennessä on setvitty, onhan nyt vasta ensimmäinen päivä 😉

Tänään piti mennä syntymäpäiväkahveille, mutta sankari onkin sairaalassa. Laitoin kuvan Repolaisen tekemästä kortista ja Futari-Prinsessan ja Ötökkätutkijan lähettämät terveiset Äitille - ne hän vei Tunturiruipelolle mennessään häntä katsomaan. 

Meidän uudenvuoden aatto oli aika.. no tylsä teidän muiden juhlan vieton rinnalla. Kävimme eilen ostamassa uuden lumikolan. Sellaisen, jossa on pidempi aisa ja josta oli video jommassa kummassa iltapäivälehdessä, että miten sitä pitää käyttää. Joku oli kommentoinut, että se on ihan huono, sillä saa hampaat p...si. No, meillä on jo yksi sellainen ja vielä on hampaat tallella, vaikka viime talven sitä käytin. 

Illalla syötiin niinkin juhlavaa ruokaa kuin Atrian kertakäyttöpizzoja. Oli meillä sentään piparkakkuja kahvin kanssa; Annas pepparkakkor Muumi, mustikan ja vaniljan makuisia. 
Siinähän se sitten menikin, ilta.
Ilotulitusrakettien pauke ja räiske ei meillä häirinnyt; niitä ammuttiin muutamia jo kymmenen aikaan illalla ja enemmän sitten puolilta öin, mutta puoli yhteen mennessä taisi olla kaikki jo ammuttu. 

Vilkaisin tuossa alueemme sanomalehteä - ostiko kukaan teistä ennakkomyynnissä olleita SKUMPPAKUULIA, jotka tulevat myyntiin keväällä? Siis niin kuin vihreitä kuulia, muuta alkoholitonta skumppaa? 
Entä glögikuulia? Meillä ei ollut vihreitä kuulia eikä edes suklaatakaan tänä vuonna. Näistä välipäivistä ei sitten puhutakaan..

Jotain sain heti näin vuoden aluksi valmistakin. Nämä kämmekkäät aloitin silloin kun Sisko ja lapset lähtivät kotiin, mutta kun ei vaan valmistu oikein mikään... Viime viikolla urakoin ja tänään lopettelin ja päättelin:

Sisko halusi samanlaiset pitkävartiset kuin tein Futari-Prinsessalle synttärilahjaksi. Olisi halunnut mustat, mutta en luvannut tehdä - musta lanka on ihan hirveetä neuloa. Paitsi jos neuloo jotain kirjoneuletta, siinä se kyllä menee kuviossa. Sisko valitsi siis väriksi harmaan. 

Nyt pitää vain selvittää miten saan nämä toimitettua hänelle Isoon-Britanniaan - tullaukset ja muut; mitä kaikkea tällaisissa tarvitaan vai meneekö ihan vain tavallisena kirjeenä. Tietääkö joku?

En ole tainnut lähettää sinne mitään postia brexitin jälkeen.