Tää on taas tämä aika vuodesta, kun mulla on muka kiire - soitan sinne ja tänne ja kaikki se aika minkä jaksan ja pystyn olemaan tietokoneella, menee siihen, kun etsin kaikki ne paperit mitkä pitää muistaa tulostaa mukaan ja mietin mitä ihmettä me voidaan ottaa myyntiin; mitä meidän tämän kesäiset asiakkaat ostaisivat. Tuttua ja hauskaa, mutta toisaalta väsyttävää puuhaa, eikä mun suinkaan ole tarvinnut sitä yksin tehdä, ehei.
Kysehän on siis joka kesäisestä Suomi Meloo -tapahtumasta ja mulla on uusi ihana työpari, jonka kanssa meillä on jo nyt ollut monta hauskaa hetkeä, kun on asioita mietitty ja pohdittu - nenätysten ja puhelimitse. Tässä taannoin mun piti ihan vaan äkkiä soittaa ja kysyä, että käykö näin; ajattelin, että puheluun menee ehkä n. 10-15 minuuttia....kehtaanko tunnustaakaan...siihen meni hippasen reilu 2 tuntia
☺ Mutta asia tuli hoidettua ja sehän on se pääasia, eikö totta?
Muistan joskus aikaisemmin kuulleeni, että meistä entisen työparini kanssa sanottiin, että jos ei muuten, niin siitä tietää missä me ollaan, kun kuuntelee mistä kuuluu iloinen nauru - naurua ei tule jatkossakaan puuttumaan, sen voin kyllä luvata, niin hyvin meillä kyllä osuu huumorintaju yksiin ja huumorinkukka kukkii. Ja eikös ne sano, että huumorinkukka se on kaunein kukka?
No se siitä.
Mutta muutenkin on ollut kiirettä. Kävin viime viikolla työpaikalla lähettämässä entisen esimieheni eläkkeelle; hän on aikanaan, siis 22 vuotta sitten ottanut mut töihin, joten vaikka en olekaan kohta neljään vuoteen ollut töissä, niin katsoin, että on se ihan kohteliasta käydä lähettämässä hänet eläkkeelle. Juhlat oli mukavat; oli nähtävillä paljon valokuvia, joku oli kirjoittanut upean runon hänen työurastaan ja muutenkin kirjoittanut muisteluita hänen urastaan. Paljon muisteltiin työkavereiden kanssa vanhoja asioita - ja naurettiin, tietenkin. Nauru, kyllä sillä vaan on kumma vaikutus.
Edellisenä päivänä olin tavannut Itä-Suomesta tulleen ystävän; hänen kanssaan istuttiin sataman kahvilassa ainakin kolme tuntia höpöttämässä ja tekemässä käsitöitä! Välillä toki haettiin vähän juotavaa ja syötävää - jo ihan senkin takia, kun aurinko paistoi ja paahtoi, aurinkovarjosta huolimatta.
Olin ihan varma, että me päästään seuraavan päivän paikallisen lehden tekstiviestipalstalle "siellä sitä vaan istutaan kahvilan pöydässä varaamassa paikkoja, kun tehdään käsitöitä eikä edes kahvia juoda jne jne". Mutta ei, ei ainakaan nettilehden puolella ollut naputusta moisesta.
MUTTA! Ette usko mikä hauska sattuma sattui. Kahvilan terassilla oli kieltämättä ajoittain ruuhkaa ja meiltäkin sitten kaksi meitä vanhempaaa naista kysyi, saako tulla istumaan. No toki, koska pöydät ja penkit ovat pitkiä. Siinä jo kysyjää katsoessani katsoin, että onpa tutun näköinen, mutta kukahan hän voisi olla. He puhuivat omiaan ja me omiamme, mutta aina välillä vaivihkaa vilkaisin tätä naista ja tulin aina vain vakuuttuneemmaksi siitä, että olen hänet jossain tavannut aikaisemminkin; olisikohan hän äidin tuttu? Lopulta tuli sellainen sopiva hetki ja rohkaisin mieleni: "Anteeksi, mutta te näytätte kyllä todella tutulta, olemme me tavanneet jossain?"
No hänkin sanoi, että minä näytän tutulta, mutta ei saanut päähänsä, mistä voitaisiin olla tuttuja. Kysyin olisiko hän ollut töissä paikassa xx (Äitirakkaan entinen työpaikka, todennäköisin paikka). Ei, ei siellä, mutta hän oli yli 30 vuotta, jos nyt oikein muistan, töissä paikassa yy. No niin, siinä se on! Minäkin olin siellä töissä - joskus siinä 80-90-luvun taitteessa! Eli olemme olleet työkavereita joskus aikanaan
☺ Minä vaan olin siellä niin vähän aikaa, ettei mua varmaan kukaan muistakaan. Olin jonkun tällaisen henkilöstövuokrausyrityksen kautta. kiireapulaisena selvittelemässä asiakkaiden lähettämiä suoraveloituslomakkeita. Mutta siinä taas todettiin kuinka maailma on pieni, tai ainakin meidän kotikaupunkimme
☺
Tässä pöllö, joka lensi meille Englannista. Tähän saa valot, mutta odottelen elokuun pimeitä iltoja ja sytytän valot sitten. Kiitos Äitirakas.
