keskiviikko 16. syyskuuta 2015

Nuoresta miehestä on kasvamassa pesunkestävä mies

Meillä oli tänään taas käsitapaaminen kirjastolla. Meinasin myöhästyä, mutta onneksi on nuo hienot nykyajan vempeleet; puhelin herätti mut. Ristipistoystävä Kirkkonummelta herätti lähettämällä ryhmäviestin pienelle ryhmällemme - yritämme sopia tapaamista. Pitkästä aikaa olisi kiva tavata.

Käsityötapaamisemme alkamisajankohta on melkoisen liukuva, viimeksikin ensimmäiset oli paikalla jo viiden maissa; virallinen alkamisaika on kuudelta. Nyt olin paikalla muutaman minuutin yli kuuden ja jo multa kysyttiin, että mitäs sä näin myöhään tulit. No kun nukuin pommiin :D

Nurkkauksessa jossa kokoonnumme, on kulmasohva ja sohvan päädyssä istui n. 11-12 vuotias poika kirjaston läppärin kanssa. Häntä ei tuntunut yhtään häiritsevän meidän kalkatuksemme, vaikka desibelit varmasti nousivat yli sallitun (siis kirjaston sallitun). Sen verran nosti katsettaan koneesta, kun kävin vieressään laittamassa puhelimeni laturiin. Tunnin verran hän siinä istui, sitten kirjasto meni kiinni ja hänen piti poistua.

Totesin, että ihan tyypillinen mies: kun eivät ne puhuneet mulle, niin ei mun tarvi kuulla eikä reagoida mitenkään :D
Meillä ainakin se toimii niin. Jos esim. puhun puhelimessa, niin ei AM kuule yhtään mitään mitä mä puhun. Tai ylipäätäänkään. Mun täytyy aina erikseen sanoa "AM kuule, mitäs jos...", sitten vastsa asia menee perille... :D

Mutta miksikö nukuin pommiin illalla kuuden aikaan? Nii-in. Olin kaupungilla ja aika menikin nopeammin kun luulin. Ja kun poikkesin paikassa jossa ei ollut tarkoitus. Ensin kävin uudella työterveyshoitajalla kertomassa mitä täällä päässä liikkuu - tai mitä ei liiku ;). Sitten menin kangaskauppaan etsimään AM:lle vetoketjua, mutta ei löytynyt oikeanlaista. Siellä tuli mieleen selvittää mitä maksaa vohvelikangas ja jos ei se ole kallista, ehkä jopa ostaa sitä.
Muistatteko; sitä josta alakoulussa tehtiin ruokaliinat, ainakin meillä kun me syötiin luokissa, ne laitettiin pulpetille. Ne koristeltiin puuvillalangalla, jokainen sai koristella sen niin kuin tahtoi. Oma ruokaliinani on jossain epätallessa (onko jossain Äitirakkaan jemmassa, tiedä häntä), mutta itselläni on iso pyyhe, jonka olen muistini mukaan tehnyt kotona (voin olla väärässä) ja jota nyt käytän ompelukoneen alusena sen kerran kun ompelen.
Nyt ajattelin, että kokeilen, miten sen koristelu onnistuisi, saisinko siitä mitään aikaiseksi. Ostin joulunpunaista, jos jouluun mennessä saisin tehtyä kankaasta tabletit joulupöytään.

Kangaskaupasta lähdettyäni poikkesin käsityökeskukseen, jonka ohi olen kulkenut moneen kertaan, mutten ole koskaan sinne poiketa. Siellä järjestetään erilaisia käsityökursseja yms. ja siellä oli myynnissä paljon lankoja ja muista käsityötarvikkeita. Siellä vierähti ainakin puoli tuntia, Ainakin.
Kun astuin ovesta ulos, oli ikkunan ulkopuolella rouva ihastelemassa ikkunassa olevia paperista tehtyjä lampunvarjostimia. Jäin hänen kanssaan juttelemaan, hän ihasteli käsitöitä ja pahoitteli, kun ei itse osaa tehdä käsitöitä. Näytin ikkunassa olevaa käsityökeskuksen kurssiohjelmaa ja kehotin poikkeamaan sisälle - kerroin, että itsekin kävin juuri ensimmäistä kertaa. Hän vielä epäröi ja juttelimme hetken, hän sanoi käyvänsä kulman takana katsomansa toisen näyteikkunan jossa on tilkkutöitä, siellä pitäisi olla hänen ystänsä tekemä tilkkutyö. Kehotin vielä uudestaan poikkeamaan sisällä.

Hän oli kovin ilahtunut rohkaisusta ja toivotti erotessamme aurinkoista syksyä :D
Tuli kyllä hyvä mieli ja taisin hymyillä koko matkan bussipysäkille asti - varsinkin kun poikkesin vielä siinä matkalla ostamaan itselleni uuden etanamittanauhan edellisen rikkoutuneen tilalle.



Bussissa sain vieruskaveriksi vanhemman rouvan, jonka kanssa juttelimme koko kotimatkan :)

Kaiken kaikkiaan oikein mukava päivä!

3 kommenttia:

  1. Just niin! Kun avaa suunsa ja puhuu, niin saa kokea kauniita, herttaisia hetkiä tuntemattomien kanssa, tämän olen monesti kokenut. Käsityöt on aina hyvä puheenaihe...

    VastaaPoista
  2. Totta. Ja kyllä se kai niin on, että ikä tuo rohkeutta ja itseluottamusta; uskaltaa entistä rohkeammin avata suunsa.

    Mutta sen huomasin eilen - aurinko paistoi ja vaikka olikin kova tuuli, olin itse hyvillä mielin ja hymyilin tahtomattani vastaantulijoille. Useammin hymyyn vastasivat nuoret pojat kuin nuoret tytöt. Nuorilla tytöillä taitaa olla pelko, että hymy tarkoittaa sitä, että heille nauretaan? Että joku hymyilee sen takia, kun tukka tai vaatteet on huonosti tms? Tämmöisiä mietin tuulessa bussia odotellessa.

    VastaaPoista