lauantai 16. toukokuuta 2015

Muistoja "matkan" varrelta

Vilukissi tuossa kehui mua edellisen kirjoituksen kommenteissa sitkeäksi naiseksi. No, siitä niinkään tiedä, mutta mulle tosiaan on jo pienestä pitäen sattunut kaiken laista. Meinasin ensin sinne vastaukseen kirjoittaa näistä pienistä kommelluksista, mutta ajattelin sitten, että no, siinäpä sitä samalla viihdytän teitä kaikkia näillä muutamilla sattumuksilla, joilla elämä on muistuttanut siitä, että ei se aina ole niin helppoa :D

Kyllähän ne silloin pientä tyttöä itketti, mutta nyt ne naurattaa, joillekin on naurettu ihan sydämen kyllyydestä.

Ensimmäinen oikein onnettomuus, minkä itse muistan, sattui mummulassa, ja taisin olla joku semmoinen 3-4 vuotias. Mummula oli järven rannalla ja isommat tädit ja enot juoksivat aina mäkeä alas uimaan, polkua pitkin. Mua oli tietysti kielletty menemästä perässä ja joku yleensä katsoikin, etten lähde perään. Mutta sillä kertaa ei katsonut ja sillä kertaa lähdin perään, vaikka oli erityisesti kielletty. Polun varressa oli kivi, joka oli hyvin hyvin terävä - ja kuinkas sitten kävikään: tietysti kompastuin ja löin naamani siihen kiveen. Silmien välissä ammottava haava! Ei ollut mummolassa autoa eikä puhelinta, eikä ollut lääkäriäkään saatavilla siihen aikaan päivästä kuin kymmenien kilometrien päässä. Mummu teki parhaansa ulvovan lapsen kanssa ja yritti tyrehdyttä verenvuotoa muiden katsellessa naamat valkoisina vieressä "kuoleekohan se". No ei se kuollut, eikä näöllekään käynyt kuinkaan - muisto on tuossa nenän varressa säilynyt. Vauhtia se ei hiljentänyt, niin kuin arvata saattaa :D

Seuraavana talvena autoin toisessa mummulassa vaaria rakennushommissa, ojentelin tiiliä vaarille, kun vaari muurasi seinää. Miten sitten kävikään, että yksi tiili lipesi vaarin sormista ja - tipahti suoraan keskelle mun päätä! Kulma edellä, tietenkin! Onneksi oli karvalakki päässä, niin ei hirvittävän suurta reikää tullut.  Että miten niin normaali, Marjaana ;)

Asuttiin silloin semmoisessa pienessä omakotitalossa, tai no, mökiksi sitä oikeastaan voi sanoa. Äiti haki meille aina naapurista kananmunia, ihan vaan muovikassissa ja laittoi ne siitä muovikassista sitten jääkaappiin. Oli taas kerran hakenut kananmunia, mutta jättänyt ne hetkeksi nojatuoliin odottamaan. Minä tulla touhotin ulkoa sisälle, kertomaan varmaan jotain juttua ja istuin just siihen nojatuoliin missä oli se kananmunakassi. Arvaatte varmaan mitä niille kävi..? Jep. Kaikki kananmunat rikki.

Siellä maalla meillä oli koira, semmoinen pitkäkarvainen susikoira. Se tykkäsi käydä saunassa ja tykkäsi olla mun ja isän kanssa lämmittämässä sitä saunaa. Kerran pikkutyttönä sain kuningasajatuksen: kun minä kerran oon näin pieni ja koira, Api nimeltään, on noin iso, sillä voi varmaan ratsastaa. Sitähän piti kokeilla. Api ei ollut ajatuksesta yhtä innostunut ja kops...minä olin hetkessä siellä sauna betonilattialla polvet ja kyynärpäät auki. Ja taas tarvittiin laastaria...

Meillä olikin kotona pelkkää metrilaastaria, josta äiti aina leikkasi sopivan kokoisen palan; meidän piha kun oli kalliota ja meillä kun ei ollut kuin se yksi naapuri eikä sielläkään ollut mulle leikkikavereita, jouduin leikkimään yksin: kiipeilin paljon puisssa yms. Ja olin usein isän apuna autoremonteissa, isä kun korjaili viraapelihomminaan muiden autoja.
Siinä sitä laastaria sitten kului, metritolkulla, mulla ja isällä :D :D

Että onko se ihme, jos vieläkin sattuu ja tapahtuu, kun se on alkanut jo ihan pienestä? Ja tuossa oli vain ihan pieni otos siitä mitä mulle tapahtui.... Voin kirjoittaa lisää joskus myöhemmin, jos vain jaksatte lukea :)

11 kommenttia:

  1. Voi mitä ihania muisteloita!
    (Mutta oot sä silti normaali ;-)

    Ei ihme, jos laastaria kului. Mä olen kuulemma kans ollut sellainen, että opin kiipeämään suunnilleen ennen kun kävelemään. Yksi arpikin on muistona silmänpielessä, kun tavoittelin jotain kirjahyllystä (kiipeämällä, tietty) ja sellainen vanhanaikainen kasettikotelo tuli kulma edellä silmän viereen.

    Mutta näin hyviä meistä on silti tullut!

    VastaaPoista
  2. Kiitos vielä :)

    Oi, mitä muistoja tulikaan vielä mieleen, oikeen rupesi naurattamaan...

    Ehkä meistä siksi onkin tosiaan tullut näin sitkeitä, kun on jo pienestä pitäen saatu kolhuja jos jonkinlaisia - meitä ei ihan pienet tuulet kaada!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aika hyvä teoria! Onneksi järkeä on paljon enemmän päässä kun silloin ;-)

      Poista
    2. Onneksi. Vaikka välillä kyllä tuntuu, että se vähäinenkin järjen hiven on jossain hävöksissä. Välillä on ihan hyvä, kun joku muu sanoo, että otahan taas järki käteen ja mieti asiaa uudestaan :)

      Poista
  3. Vastaukset
    1. Minäkö? Ujo, hiljainen ja hidas hämäläinen ;)

      Poista
  4. Lännen nopein neuloja! ;) Paketti on jo matkalla..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ohoh, olitpa nopea :) Lupaan olla yhtä nopea ja neuloa sukat valmiiksi tuota pikaa ja laittaa paketin takaisin - en nyt ihan palautuspostissa, mutta melkein :D

      Poista
  5. Tekevälle sattuu. Niillä joilla ei satu eikä tapahu on mahottoman tylsää.
    Lämpöisiä päiviä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, sitä me aina Äitirakkaan kanssa sanotaan, että mitäs me sitten muisteltais ja mistäs me sitten puhuttais, jos ei koskaan mitään sattuis eikä tapahtuis :)
      Ja meille ja meidän kanssa tapahtuu... ;)

      Aurinkoa ja lämpöä myös sinulle!

      Poista
  6. voi että, kiitos sunnuntaiaamun nauruista. Olet elellyt samanlaisen lapsuuden kuin minäkin! Aina siellä, missä tapahtuu ja aina se, jolle se tapahtui. Kumma kun olemme päässeet näinkin vanhoiksi, heh. Joidenkin osa on varmaan just tuo kohteena oleminen. Mun yksi motto onkin, että pitää elää niin, että saa vanhainkodissa kiikkustuolissa sanoa, että voi jestas, kun tuli eletyksi. Ja katua vain niitä, mitä ei ehtinyt tehdä. Uskon, ettei meistä kumpikaan ole koskaan tietentahtoen tehnyt toisille pahaa, aika ei varmaan riittänyt siihen, heh. Sain pikkutyttönä uuden mekon, ei niitä isosti siihen aikaan saanut...odotin kouluunlähtöä ja istahdin sohvalle...äitini oli jättänyt siihen ison laakean astian täynnään jotain kummaa liimaa, maitoliimaksi sanottua...kivasti siihen pyllyni sopi. Astiaan. Oli sellaista liimaa, joka ei koskaan lähtenyt pois. Hassua vaan, ettei se ollut äidin vika, kun siihen istuin. Sinä se vasta olet sitkeä nainen, et jää kotiin vaikka välillä joudut tilanteisiin vieläkin. Se on hyvä se, ettet jää, ei sairautta saakaan päästää päällimmäiseksi tunteeksi ja hallitsijaksi. Sisulla eteenpäin ja sitten naurulla tekstiksi! Ystävä rakas!

    VastaaPoista