sunnuntai 24. toukokuuta 2015

Hilma-tädin sukat ovat valmiit!

Hilma-tädin sukat on nyt tehty valmiiksi. Sukat tuli postissa keskiviikkona, mutta en päässyt keskittymään niiden tekemiseen kuin vasta nyt viikonloppuna.

Niin. Sukathan on siis Possumunkin Hilma-tädin kutomat sukat, jotka oli jääneet vähän kesken ja jotka lupasin tehdä valmiiksi. Toinen sukka oli jo valmis, vähän korjasin kärkikavennusta, mutta muuten se oli valmis. 
Toinen sukka oli jäänyt kesken, kantapäätä vaille. Lupasin ensin tehdä kantapään ja palauttaa sitten Possumunkille lopun sukan neulomista varten, mutta sovittiin kuitenkin, että teen koko sukan valmiiksi. Tässä ne nyt on:
Kuva on taas vähän huonolaatuinen, kännykällä otettu. Enkä muista kumpi on kumpi, kyllä niistä taisi aika lailla samanlaiset tulla. 

Sukat lähtee postiin huomenna, takaisin Hilma-tädille. Toivottavasti näin yhteistyöllä tehdyt sukat lämmittävät tädin jalkoja.

Itselle ainakin tuli hyvä mieli, kun pystyin auttamaan :) 

lauantai 16. toukokuuta 2015

Muistoja "matkan" varrelta

Vilukissi tuossa kehui mua edellisen kirjoituksen kommenteissa sitkeäksi naiseksi. No, siitä niinkään tiedä, mutta mulle tosiaan on jo pienestä pitäen sattunut kaiken laista. Meinasin ensin sinne vastaukseen kirjoittaa näistä pienistä kommelluksista, mutta ajattelin sitten, että no, siinäpä sitä samalla viihdytän teitä kaikkia näillä muutamilla sattumuksilla, joilla elämä on muistuttanut siitä, että ei se aina ole niin helppoa :D

Kyllähän ne silloin pientä tyttöä itketti, mutta nyt ne naurattaa, joillekin on naurettu ihan sydämen kyllyydestä.

Ensimmäinen oikein onnettomuus, minkä itse muistan, sattui mummulassa, ja taisin olla joku semmoinen 3-4 vuotias. Mummula oli järven rannalla ja isommat tädit ja enot juoksivat aina mäkeä alas uimaan, polkua pitkin. Mua oli tietysti kielletty menemästä perässä ja joku yleensä katsoikin, etten lähde perään. Mutta sillä kertaa ei katsonut ja sillä kertaa lähdin perään, vaikka oli erityisesti kielletty. Polun varressa oli kivi, joka oli hyvin hyvin terävä - ja kuinkas sitten kävikään: tietysti kompastuin ja löin naamani siihen kiveen. Silmien välissä ammottava haava! Ei ollut mummolassa autoa eikä puhelinta, eikä ollut lääkäriäkään saatavilla siihen aikaan päivästä kuin kymmenien kilometrien päässä. Mummu teki parhaansa ulvovan lapsen kanssa ja yritti tyrehdyttä verenvuotoa muiden katsellessa naamat valkoisina vieressä "kuoleekohan se". No ei se kuollut, eikä näöllekään käynyt kuinkaan - muisto on tuossa nenän varressa säilynyt. Vauhtia se ei hiljentänyt, niin kuin arvata saattaa :D

Seuraavana talvena autoin toisessa mummulassa vaaria rakennushommissa, ojentelin tiiliä vaarille, kun vaari muurasi seinää. Miten sitten kävikään, että yksi tiili lipesi vaarin sormista ja - tipahti suoraan keskelle mun päätä! Kulma edellä, tietenkin! Onneksi oli karvalakki päässä, niin ei hirvittävän suurta reikää tullut.  Että miten niin normaali, Marjaana ;)

Asuttiin silloin semmoisessa pienessä omakotitalossa, tai no, mökiksi sitä oikeastaan voi sanoa. Äiti haki meille aina naapurista kananmunia, ihan vaan muovikassissa ja laittoi ne siitä muovikassista sitten jääkaappiin. Oli taas kerran hakenut kananmunia, mutta jättänyt ne hetkeksi nojatuoliin odottamaan. Minä tulla touhotin ulkoa sisälle, kertomaan varmaan jotain juttua ja istuin just siihen nojatuoliin missä oli se kananmunakassi. Arvaatte varmaan mitä niille kävi..? Jep. Kaikki kananmunat rikki.

Siellä maalla meillä oli koira, semmoinen pitkäkarvainen susikoira. Se tykkäsi käydä saunassa ja tykkäsi olla mun ja isän kanssa lämmittämässä sitä saunaa. Kerran pikkutyttönä sain kuningasajatuksen: kun minä kerran oon näin pieni ja koira, Api nimeltään, on noin iso, sillä voi varmaan ratsastaa. Sitähän piti kokeilla. Api ei ollut ajatuksesta yhtä innostunut ja kops...minä olin hetkessä siellä sauna betonilattialla polvet ja kyynärpäät auki. Ja taas tarvittiin laastaria...

Meillä olikin kotona pelkkää metrilaastaria, josta äiti aina leikkasi sopivan kokoisen palan; meidän piha kun oli kalliota ja meillä kun ei ollut kuin se yksi naapuri eikä sielläkään ollut mulle leikkikavereita, jouduin leikkimään yksin: kiipeilin paljon puisssa yms. Ja olin usein isän apuna autoremonteissa, isä kun korjaili viraapelihomminaan muiden autoja.
Siinä sitä laastaria sitten kului, metritolkulla, mulla ja isällä :D :D

Että onko se ihme, jos vieläkin sattuu ja tapahtuu, kun se on alkanut jo ihan pienestä? Ja tuossa oli vain ihan pieni otos siitä mitä mulle tapahtui.... Voin kirjoittaa lisää joskus myöhemmin, jos vain jaksatte lukea :)

torstai 14. toukokuuta 2015

Pojasta polvi paranee

Soitin aamulla Pojalle ja sanoin, että sen pitäisi tulla kotiin, Mielellään mahdollisimman pian. Kun kerran sanovat, että pojasta polvi paranee. Ja nyt on molemmat polvet kipeänä. Oikein tosissaan kipeänä.

Kun toisille vaan sattuu ja tapahtuu....

Olin eilen menossa ystävälle. Viettämään iltaa käsitöiden parissa ja seuraksi, kun miehensä oli myöhään iltavuorossa töissä.
Bussipysäkillä yritin ensin olla ystävällinen vanhalle rouvalle, joka seisoskeli siinä vähän epävarman näköisenä kepin kanssa ja kävi sitten penkille istumaan. Kysyin, häneltä, voinko auttaa, mihin bussiin hän on menossa. Ajattelin, että voisin hänen puolestaan pysäyttää ko. bussin kun se tulee. Mutta hän odottikin poikaansa, joka oli tulossa toisesta suunnasta, ja joutui tekemään u-käännöksen siinä risteyksessä, päästäkseen pysäkille. Rouva kyllä kiitti nätisti.

No, sitten tuli bussi, jolla ajattelin pääseväni ystäväni luo, mutta kun en taas ollut varma, pysäytin bussin ja kysyin, pääseekö sillä paikkaan x. Kuski mietti hetken ja vastasi kyllä. Astuin bussiin ja kops...suoraan polvilleni kuskin eteen! Ja arvatkaapa sattuiko! Varmaan elämäni ensimmäinen kerta, kun ei ensimmäinen ajatus ollut "näkiköhän kukaan". Nousin vain ylös ja yritin päästä kävelemään paikalleni, mutta niin paljon sattui polviin, että en päässyt kävelemään, vaan oli pakko jäädä ihan etupenkkiin istumaan.

Pääsin perille ja kysyin vielä kuskilta, että mitä jos polvi/polvet kipeytyy niin paljon, että on mentävä näyttämään niitä lääkärille. Hän sanoi, että juu, ei siinä mitään, menet ilman muuta ja kerrot missä ja mitä tapahtui ja annat bussiyhtiön tiedot - ja oli niitä etsimässä mulle. Sanoin, että ne kyllä varmaan multa löytyykin, laitoin tässä joku aika sitten palautetta, kiitoksia hyvästä palvelusta. Kuski katsoi mua ja sanoi, että joo, hän taitaakin muistaa - ja saman tien tajusin, että se oli se sama kuski joka oli ajamassa bussia silloin kun sain sen epilepsiakohtauksen bussissa! Kysyin tietysti oliko kiitokset tulleet perille - oli kuulemma!

Noh, toinen polvi on siis tosi kipeä ja täytyy huomenna yrittää saada aikaa työterveyteen - taas vaihteeksi. Tai sitten mennä päivystykseen.

Se bussikuski ei varmaan enää ota mua kyytiin - seuraavan kerran kun se näkee mut pysäkillä, niin varmaan painaa vaan kaasua ja ajaa ohi, ihan kuin mua ei olisi ollutkaan siinä pysäkillä :D  Ei se uskalla enää ottaa kyytiin, kun aina sattuu jotain.

Mutta totuus vaan on se, että minä ja bussit ei sovita yhteen. Jos ei jotain satu mulle, niin bussissa on jotain muuta yllättävää. Se oli jo mun töissä ollessa yleinen "vitsi". Työkaverit oikein odotti, että millä mä olen tullut töihin ja oli pettyneitä, jos mä olin tullut pyörällä tai kävellen tai työkaverin kyydissä :D

Mutta asiassa hyttysestä kärpäseen:
Tässä MARJAANALLE terveisiä, tämä hymyilytti ja sulatti sydämeni: meillä suljetaan puoleksi vuodeksi yksi lähikirjasto remontin vuoksi ja alueuutisissa haastateltiin lapsia, miltä se tuntuu, kun oma kirjasto on nyt puoli vuoli vuotta kiinni. Yksi tyttö vastasi näin:
"se on surullista, mutta mä kestän sen"



sunnuntai 10. toukokuuta 2015

Hyvää äitienpäivää

Facebook on pullollaan toinen toistaan hullumpia testejä, joihin EN tosiaankaan usko, mutta joita on hauska silloin tällöin tehdä, ihan vain omaksi ja muiden iloksi.

Tänään tein testin, mikä kertoi, mitä lapseni nimi tarkoittaa. Vastaukseksi sain:

"Lapsesi nimi tarkoittaa itsevarmuutta ja luotettavuutta!
Lapsesi on täynnä itsevarmuutta. Hän tietää tarkalleen kuka hän on, eikä hän edes vaikeina aikoina petä muiden ihmisten luottamusta. Voit olla varma, että lapsesi itsevarma luonne vie hänet pitkälle elämässä" 

Pojan nimi löytyy kyllä kalenterista, mutta eipä ole samannimisiä vastaantullut. Vaikka ihan tavallinen suomalainen nimi hänellä on. Olen joskus kysynyt, onko hän "hävennyt"nimeään, tai onko nolostuttanut kun hän ei ole ikäistensä mukaan Joni, Jani tms. Ei ole, hän on ollut ylpeä nimestään ja siitä, että se on ollut erilainen :)

Tuo kuvaus, vaikka varmasti osuu myös Jonille ja Janille ja monelle muulle - satunnaisgeneraattorilla - kuvastaa kyllä Poikaa. Hän on itsevarma ja ennenkaikkea luotettava. Ainakin sen perusteella, mitä olen lukenut hänen facebook-sivulleen kirjoitettuja päivityksiä.

Vaikeana aikana hän ei väistynyt isänsä viereltä, vaan piti huolta myös isästään; pakotti syömään ym.; ihan yhtä suuri huoli oli sekä isästä että äidistä. Ja me selvittiin :)

Hyvää äitienpäivää kaikille - minä ainakin saan olla tänään YLPEÄ ÄITI.

perjantai 8. toukokuuta 2015

Kaikenlaisia käsitöitä :D

Kaikenlaisia käsitöitä kevään korvalla :D

Aloitetaan vaikka siivouksesta. Siivosin tänään tämän tietokoneeni ja kas kummaa, sehän helpotti tätä näppäin- ja varsinkin n-näppäinongelmaa huomattavasti. Nyt varmaan joku tietokone-expertti sanoo, ettei näin saa tehdä, mutta... olin jo ottanut koneen pois kaikista virtalähteistä ja varovasti näppäinten välistä nuppineulalla rapsutelin. Tämmöisiä kammotuksia siellä asusteli:

Ne jopa murisi mulle, uskokaa tai älkää! Lopuksi otin vielä imurin, tuollaisen pöytäimurin ja imuroin näppäimistön sillä. Ja koska tekevälle sattuu niin...klik...o-kirjain kopsahti imurin säiliöön! Noh, tulipahan tyhjennettyä ja puhdistettua sekin samalla :D

Päivällä olin saanut pisteltyä tai oikeammin ommeltua pistelemäni biscornun valmiiksi. Tämmöinen siitä tuli:




Siitä tuli nyt alkujaan vaikka neulatyyny. Saatan viedä sen äitienpäivänä äidille - eli tämmöisen saat lahjaksi, jos nyt satut täällä piipahtamaan ennen sunnuntaita.






Käsitöitä on tehty yhdessä ja erikseen. Muutamaan otteeseen on yritetty pistellä ristipistoja täällä meillä, mutta eihän siitä mitään ole tullut - aika on on mennyt pääasiassa höpöttämiseen ja nauramiseen. Poski- ja vatsalihakset on olleet kipeinä kun vieraat on lähteneet.
Ja kirjaston käsityötapaamisissa on ollut sama meininki. Toivottavasti saamme pitää kirjastomme ja jatkaa syksyllä, sillä tarkoituksemme on tehdä samassa talossa asuville muistisairaille vanhuksille hypistelymuhveja.

Ystävätkin on tehneet käsitöitä. Ihana ystäväni Mia teki Kultsulle kaverin, Lohiksen ja toisen ystäväni tytär teki pistelykärpäsen, ettei pistelyinto pääse loppumaan:


Kaikenlaista on käsillä tehty. Englantiin muuttaneelta ystävältä sain ihanat valkoiset pöllöpolvisukat - sillä ehdolla, että teen pöllöille silmät. Toisen sukan pöllöillä on jo silmät, mutta toisesta sukasta silmät vielä puuttuu. Pitäisi ottaa itseään niskasta kiinni ja hoitaa homma. Niin kuin monessa muussakin asiassa. *huokaus*

Kuukauden päästä ollaan Virojoella Suomi Meloon merkeissä - tervetuloa moikkaamaan jos joku siellä päin liikuskelee :D  Ja sieltä sitten kohti Helsinkiä.
Ja kun viesti lopulta pääsee perjantaina Helsinkiin, on Siskorakas ja Prinsessakin jo Suomessa <3