tiistai 23. huhtikuuta 2013

Aika saamaton - tai siltä tuntuu, vali vali

Taas alkaa valituksella tämäkin kirjoitus, kun mitään en ole saanut aikaiseksi. Huono blogin pitäjä olen, kun en ole saanut kirjoitettua, vaikka aikaa on "vaikka lampaat söis". Mitään muutakaan en saa aikaiseksi, kotona vain yksin olla möllötän kaiken sen ajan minkä AM  on töissä. Ja sitten kun kirjoitan, kirjoitan mitä sattuu :(.

Vähän valehtelin. Olen saanut valmiiksi ristipistotyön. Siellä vanhassa blogissa vuodatuksen puolella viime keväänä hehkutin, kuinka syksyllä musta tulee täti, ja niinhän siinä sitten lopulta kävi :) Täällä en ole tainnut asiasta mainitakaan, ja kun en vieläkään ole oppinut kuvia liittämään, joudutte tyytymään pelkkään tekstiin: lokakuussa syntyi ihana pieni Prinsessa, jota en ole vielä livenä nähnyt - hän täytti sunnuntaina täydet puoli vuotta ja hänelle tein puolivuotislahjaksi ristipistotyön. Toivottavasti se oli mieleinen.

Suunnitelmissa olisi nyt toukokuussa lähteä äidin kanssa Prinsessaa katsomaan, tämä uusi ystäväni epilepsia kun on vähän vielä rajoittanut menemisiä, mutta nyt se saa joko jäädä kotiin tai lähteä mukaan, ihan miten itse tahtoo. Mieluummin jättäisin sen kotiin. Katsotaan, josko nyt vihdoin pääsisin lähtemään. Juuri juttelin sairaalan epilepsiahoitajan kanssa ja hän oli sitä mieltä, että ei pitäisi enää olla mitään syytä sille, miksi en voisi matkaan lähteä. Huimaa! Olen iloinen, toivottavasti lääkäri ei murskaa iloani.

Viime kirjoituksessa kerroin miten sohvalla istuessakin voi sattua ja tapahtua. Vuodatuksesta tänne siirtyneet harvalukuiset lukijat tietää, että mulle sattuu ja tapahtuu, vaikken mitään välttämättä tekisikään :) Viimeisin sattumus oli tässä pari viikkoa sitten, kun olin AM:n seurana sairaalan laboratoriossa. Puhelin soi ja ko. sairaalan vaatesäilytyksestä soitettiin, että kun "te olette ollut täällä sairaalassa hoidettavana ja teiltä on jäänyt vaatteet tänne meille". Hitaalla olevat aivoni yrittivät nopeasti raksuttaa, että no juu, olen kyllä useammankin kerran, mutta  enhän mä kyllä ole alasti sieltä kotiin lähtenyt, mutta sitten hoksasin, että no hitsi, nehän on ne viime kesäiset vaatteet, mitkä mulla oli päällä, kun mut ambulanssilla sinne vietiin. Ne vaatteet katosivat kertakaikkisesti, niitä ei koskaan löytynyt mistään ja AM joutui tuomaan mulle uudet vaatteet kun silloin lopulta pääsin pois sairaalasta. Nyt ne lopulta löytyivät 9 kuukaudet kuluttua! Hyvähän se on, että kesävaatteet löytyivät näin kesän korvalla :)


7 kommenttia:

  1. Hienoa että vaatteet löytyi :)

    Mietinkin sinua sunnuntaina kun kävin mieheni kanssa katsomassa Vantaankosken kuohuja. Siellä nimittäin oli muutama koskimeloja paikalla :D

    Toivottavasti pääset matkaan, matkailu on useimmiten mukavaa :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos - kiva kuulla, että olin mielessäsi :)
      Huh, en kyllä ymmärrä noita koskimelojia - en tähän aikaan varsinkaan, vesi on kyllä niiiiin kylmää, ja kyllä nuo kosket mua hirvittää muutenkin.

      Ensimmäisen kerran muuten kun laskin kosken, ihan semmoisen pienen vain, laskin sen takaperin :D Äiti tuli perässä, ja laski myös sen takaperin, eno tuli hänen perässään ja laski sen oikein päin ja tuumasi "näin päin se olisi tarkoitus laskea" :)

      Poista
    2. :D nuo näyttivät melovan vimmaisesti vastavirtaan.

      Poista
  2. Olipas kiva blogi! Kuulut siis samaan kategoriaan ku mäkin, että aina sattuu ja tapahtuu. Joskus tekisi mieli olla niin kuin ei itseään tuntisi, kävellä ohi nyökkäämättä, heh. Toivottavasti epilepsiasi jää kotiin tai jos aikoo tulla mukaan, niin osaa olla nätisti. Varmaan jännittää lähtemistä mutta toivottavasti olet saanut hyvät lääkkeet.Vai että vaatteetkin löytyivät, varmaan löi tyhjää sellaisen puhelun tullessa! Onnea tädille!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta, joskus olisi parempi kun ei tuntisikaan itseään :)
      Kiva kun kävit, pistäydyhän uudestaan.

      Poista